Epäkesä

Satunnainen vaahtoaja julistaa virallisesti tämän kesän epäkesäksi. Heinäkuu on uusi tammikuu.

Idiootteja täynnä koko maa

Johtuuko lienee taas maanantaista, että vaahtoaja on harvinaisen kärttyinen. Myös sillä on osansa kiukutteluun, että sain pitkästä aikaa todistaa itse kesäisenä lauantaiyönä autonratista millaisia idiootteja tämä maa on täynnä. Aivan älyttömiä ohituksia ja sen sellaista. Uusi viikko alkaa aina toteamalla kuinka monta kuollutta karvanoppaelvikset ovat heikkoa itsetuntoaan ja paskaa elämäänsä kompensoidessaan viikonlopun aikana taas saaneet aikaiseksi.

Saunan taakse sanon minä.

Lomafiilistelyä -jo lähes itkemättä

Alkuviikon lomaltapaluuketutus alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Pystyy jo muistelemaan loman parhaita hetkiä itkemättä vuolaasti, joten tässä muutama aikajärjestyksessä:

-Sen opiskelukaverin valmistujaisbileet, jonka juhlissa vaan aina on niiiiin hauskaa. Kuinka jotkut tekevät sen? Hyvää ruokaa, rento fiilis, mainiota seuraa, juoma ei lopu koskaan ja emännästä ja isännästä paistaa kuinka kivaa touhu niistäkin on. Ja aurinkokin vielä paistoi.

-Saarenmaalainen olkikattoinen ihana kivitalo. Ympärillä vain luonnnonkukkaniittyä, alla laukkaava hevonen ja öisin ikioma prinsessahuone. Kolme kertaa päivässä katettu ateria ja hyviä kirjoja. Päässä ei liiku mitään mutta kuin fiilis siitä että vitsi mä olen onnekas kun saan vain olla, ja olla sitä täällä.

-Viiden päivän ratsastuksen ja vuoteen sikeimmin nukuttujen unien jälkeen rakas häijyläinen tulee vastaan Tallinnaan. On juhannusaatto, aurinko paistaa ja me juodaan valkoviiniä lounaan kanssa, vaellellaan ympäri vanhaa kaupunkia, otetaan päikkärit ja rätkätetään. Niin ja lauletaan kunniakasta viisua"Kapteeni katsoi horisonttihin..."Juodaan coctailit, syödään ja ollaan. Ja rätkätetään vähän lisää. Ihanaa!

-Ulkomaan siskon näkeminen. Kesäkuuma, rantapiknik ja kesäillan terassi. Tässä vaiheessa rätkätysvatsaan jo koskee.

-Puolikas loma-ja työreissu Brysseliin. Positiivisia yllätyksiä uudessa seurassa, kerrankin myös vapaa-aikaa tuossa kaupungissa ja hetki tavata puolentoista vuoden jälkeen ihana S, jonka kanssa reissattiin menneinä vuosina pitkin mannerta ja ystävystyttiin. Kukaan ei voi olla niin sulonen. Tai ilmeisesti espanjattaret siis voivat. Ja syödä samalla maailman parasta suklaakakkua.

- Ajaa hippamekko päällä kohti keskustaa heinäkuun lämpimässä yössä.

- Piitkän pitkä loma-aamiainen rakkaiden häijyläisten kanssa. Tuoretta hedelmäsalaattia, mozzarellaleipiä, kahvia...Ei haittaa, vaikka sataa vettä, voi katsoa DVD:ltä monta jaksoa Sinkkistä ja vain lojua, juoruta ja olla. Parhautta!

- Tanssia pojan kanssa ja miettiä että voi kun se on kiva ja komea.

-Huomata, että kaason velvollisuudet on hoidettu suht kunnialla ja juhlia vanhojen ystävien kanssa.

-Ottaa mummon tohvelit tyttöjen kanssa sen nerokkaan häijyläisen "käsilaukusta".

- Helpottaa työketutusta juomalla teetä sen ystävän keittiössä, jossa kaikki maailman muheet, jopa lomaltapaluusellaiset, lakkaavat olemasta.

Aurinkoisin terveisin

Satunnainen vaahtoaja on ollut kesälaitumella, kuten varsin hiljaisesta blogista ovat jotkut päätelleet. Tai laitumilla ja laitumilla. Viikon saarenmaalaisella niityllä (i-h-a-n-a-a) ja pari viikkoa asfalttiviidakossa juoksemassa kaikkia niitä asioita joita olen lahjakkaasti laiminlyönyt koko kevään.

Eilen sitten oli edessä töihin paluu. Yritin tehdä sen hissun kissun ja pehmeästi. Vain sähköpostin purkua, tänään työskentelyä kahvilassa ja aikainen kotiinlähtö. Ja silti vaan väsyttää ihan pirusti. Uh. Haluan olla positiivinen, reipas, aikaansaapa, notkea, ruskea, hehkeä, älykäs "en koskaan valita koska kaikki on aina aiiiivan mahtavaa." Koska oikeasti, kaikki on aivan mahtavaa. Minä se vain olen kärttyinen. Ja miksi? Siksi että jäätelöstä putosi pallo, käsivarsi paloi ja tekee mieli valittaa. Vaikka ne Afrikan lapset ihan oikeasti näkee nälkee.

Tässä yritän siis epätoivoisesti palata arkeen, johon kuuluu olennaisesti ja erottamattomasti ystävämme Jyrä. Olemme ystäväpiirissä nimittäin huomanneet, että pitkin meidän kaupunginosia ajelee Jyrä, joka vetelee meidän kaikkien yli viikonloppuisin. Räyh, viuh, edestakaisin, talla pohjassa etupyörä kirskuen. Niin, että maanantaina koukkuiset sormet täristen joku meistä saa juuri ja juuri raahauduttua töissä tietokoneen ääreen ja lähetettyä sos-meilin, jota muut koukkusormet ja jyrän alle jääneet sitten myötäilevät tuskissaan omilta päätteiltään. Kuinka näin voi käydä 20 ja risat ikäisille neidoille parhaassa iässä?? No okei, 25+, mutta silti. Käsitykseni mukaan vielä tuossa iässä luontainen kyky toipua viikonloppuisista Jyränkutsuntatoimista toimisi.

Mutta ilmeisesti ei, jokainen maanantai ja tässä tapauksessa näköjään tiistaikin alkaa jyrän alta. Voi kun se olisi nyt vain tämä lomanjälkeinen viikonalku kun se venyy tiistaille asti. Istun täällä sormet niin ristissä, että koukkusormet ovat kohta solmussa. Sitten en enää pysty lähettämään edes sos-meilejä.

Viikon uutissaldo update

Neljä vauvaa ja kahdet häät.

Ihan turha edes yrittää "töitä yliopistolla" -temppua tänään. Ei mene läpi.

Viikon uutissaldo

...on kolme vauvaa kahdet häät. Ja nyt on vasta torstai. Urgh.

Teen tänään töitä yliopistolla toimiston sijaan. Epätoivoinen takertumisyritys nuoruuteen.

Kesän garderobe

Joskus kaupungilla on sellainen kutina, että NYT! Tarkoittaen, että NYT on shopattava. Paljon. Olin juuri ihmetellyt K:lle messengerissä (työpäivääni tehokkaasti käyttäen) kuinka rahani katoavat vaikka en tee mielestäni mitään sen kummallisempaa kuin kroisos-Kookaan. Pitkällinen älyllinen pohdinta aiheesta ei tuottanuut suuria vastauksia siitä kuka taskuillani käy. Tämä kuitenkin johti siihen, että NYT -fiiliksen iskiessä kaupungilla suuntasin Zaran, Mangon ja H&M:n sijasta UFF:iin. Ja se NYT -kutina pitää sisällään myös sisäisen varmuuden huippusuorituksesta, johon ensimmäistä kertaa elämässäni kykenin kunnolla kirppiksellä. Kannoin siis roppakaupalla tavaraa sovituskoppiin ja ah, nyt on shopattu kesän garderobe!

Kirppislöydöillä on tosin taipumus joko osoittautua huippuhankinnoiksi tai juuri niiksi akryylirytkyiksi, jotka pölyttyvät kaapin perällä. Kuinkahan näiden kanssa käy?

Ihana vanhan roosan värinen babydoll-mekko jossa on suuria ruskeita kukkia ja aavistus hopeaa. Tosin kolme numeroa liian suuri. Ostoperuste "Äkkiäkös mä tän pienenennän, vähän tosta otan sisään ja tuosta...". Sen mekon serkku johon laihdutetaan sopivaksi.

Tummansininen söde leninki jossa on oransseja kukkia. Halpa kuin mikä! Nyt tarvitaan vain mätsäävät kengät, laukku, sukkikset niin johan sitä sitten voi pitää. Epäilin muuten vahvasti vintage-löydöksi niskalapun merkin "Ann Miller" perusteella. Ihan selvä huippusuunnittelijan kalskahdus tuossa nimessä! Google tosin paljasti kyseisen pimun näyttelijäksi eikä antanut pienintäkään toivoa että kolttuni olisi kirpparin helmi. Hmph.

Pitkä nilkkoihin asti ulottuva punapalloinen mekko jonka esittelin pojalle "Tämä ei varmasti kävele vastaan kenenkään muun päällä!". Uskallan myös epäillä että mekon varsin erikoisen mallin vuoksi voi olla, ettei kävele minunkaan päälläni.

Hauska kasarihenkinen sähkönsininen kukallinen mekko/toppi. Tosin raja hauskan ja kuvottavan välillä on hiuksenhieno. Kesä näyttää kumpaan kallistun.

Keltainen mekko/toppi joka jättää selän upeasti paljaaksi. Tissien kanssa tosin vähän hankala.

Pieleen meni

Pojalla oli tänään synttärit. Ja minä halusin olla hyvä tyttöystävä ja ostaa mainion lahjan joka olisi sellainen jota poika on halunnut muttei ole tajunnut ostaa. Viime viikonlopun Helsinki-törsäilyn jälkeen myös budjetti täytyi miettiä hieman tarkemmin.

Päivää ennen synttäriä suuntasin kaupungille ja sain kuningasidean; poika oli aivan intona uudesta pyörästään, joten siihen tietysti jotakin. Ensimmäiseksi tuli mieleen pumppu, sillä talouteemme ei sellaista kuulunut. Intoiltuani hetken mieleeni pälkähti, että pumppu yksin on aika laiha lahja. Siispä matkamittari! Poika pohtii aina pyöräilyn jälkeen mitä tuli poljettua. No, nyt ei enää tarvitsisi arvailla! Suuntasin pyöräkauppaan ja löysin valikoiman mittareita. Päädyin edullisemmasta päästä olevaan, myyjän mukaan kuitenkin ihan kelpo kapistukseen josta löytyi kaikki perusominaisuudet. Korista mukaan hienon hieno pumppu, jossa oli kaksi erilaista päätä. Mitä sillä toisella päällä pumpattiin, ei aavistustakaan. Toisesta tulisi kuitenkin ilmaa renkaisiin kaiken järjen mukaan. Ja pieneksi vitsiksi mukaan vielä pyörään kiinnitettävä äänitorvi. Hopean värinen jossa musta kumipallo päässä jota turistamalla sai aikaan komean "trööt pois risut ja määnynkävyt" -äänen. Olin maailman paras tyttöystävä!

Saavuttuani kotiin poika oli ollut pyöräilemässä ja innosta puhkuen arvaili taas kilometrejä. Ja kertoi hakeneensa pumpun tullessaan töistä. Tietysti juuri sen saman minkä olin sullonut pakettiin. Höh. Noh, onneksi paketissa oli muutakin.

Synttäripäivä koetti ja annoin lahjat joista sankari ilahtui kovin, pumpun sain minä. Myöhemmin ohjelmassa oli synttäri-illallinen Farougessa pojan siskon ja siskon miehen kanssa. Ravintolassa odotti seurueen lisäksi myös paketti. Josta tietenkin paljastui, yllätys yllätys, matkamittari. Tietenkin saman valmistajan kuin ostamani, mutta se super-pro-himalaja-syvämerenesukellus-ja-sen-sellainen-malli. Snif.

Hieno oli ajatus ja lopulta poika sai minulta siis äänitorven.

Lisämerkintä CV:hen

Olen löytänyt selvästikin lajin, jossa pärjään muita paremmin. Hah. Viisaudenhampaani nimittäin irrotettiin sievästi ja tyylipuhtaasti, enkä näytä tippaakaan siltä että minut olisi pahoinpidelty tai että piilottelisin poskessani jalkapalloa. Painotan vielä, että kyseessä oli leikkaus eikä mikään tavis hampaankiskonta. Harkitsen vakavasti tekeväni tätä enemmänkin! Harmi että viisaudenhampaita on enää kaksi jäljellä...

(Varsin komea) Hammaslääkärini kehui suorituskykyäni vuolaasti. Sillä että suuni on luonnostaan varsin laajahko voi olla tietenkin vaikutusta siihen että pora, pihdit, vasara ja muut tykötarpeet heiluivat kuulemma suussani mallikaasti. Tämän lisään kyllä CV:heni.

Aiemmat hammaslääkärikäyntini ovat nimittäin olleet varsin traumaattisia. Kotikylän kaksi vakitätiä kutsuivat minua siskoni nimellä, kunnes aina jossakin vaiheessa muistivat että eihän se niin ollutkaan. "Tämän potilaan siskon ensimmäinen reikä taidettiin paikata kahdeksantoistavuotiaana. Toista se on kyllä tällä. Kahdeksanvuotiaaksi aika paljon reikiä" "Ja etuhampaat aivan ristissä".

En unohda ikinä myöskään sitä kertaa kymmenisen vuotta myöhemmin kun samat tädit porasivat yhteisvoimin ja yhtäaikaa kahta hammasta suussani ilman puudutusta. Tai sitä kun myöhemmin YTHS:llä pääsin jonkun kesäharjoittelijan käsittelyyn ja jonka suusta pääsi hoidon aikana muutaman kerran "Oho". Kärynnyt lamppu ja suusta lentävä veri hammaskiven poiston yhteydessä eivät auttaneet asiaa. Kesäharjoittelija huusi perääni että pitäisi varata uusi aika, mutta juoksin rakennuksesta ulos minkä kintuistani pääsin.

Sveitsin vuoden aikana murrettuani yhden hampaistani briejuustoon tulin siihen tulokseen, että olisi ilmeisesti alistuttava ja varattava se aika josta kesäharjoittelija oli vuosi takaperin perääni huudellut. Pikkuhiljaa valkeni että a)hammaslääkärin lausahdus siitä että hampaani putoaisivat lopulta jos en pitäisi niistä erityistä huolta ei ollutkaan vitsi b) suvussani ei todellakaan virtaa tippakaan suomenruotsalaista valkohampaista verta jonka johdosta eräänä päivänä peilistä näkyisikin hohtava suora hammasrivistö.

Mutta nyt alkoi uusi aika! Koska viisaudenhampaani käyttäytyvät näin sievästi ja mallikelpoisesti saatan noudattaa (varsin komean) hammaslääkärin ohjeita ja varata kiltisti uudet ajat sekä aloittaa hammaslangan käytön. Joka ilta. Pyhä lupaus.

Mitä ihminen tekisi ilman ystäviä?

Ei ainakaan järjestäisi polttareita, tuli todistettua viikonlopun aikana. Tai itse asiassa viimeisen kahden viikon.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni armoitettuna kaasoksi ja kunniakkaaseen virkaanhan kuuluu tietenkin järjestää polttarit. Koko porukan ja erityisesti rakkaiden häijyläisteni ansiosta kaikki meni mainiosti ja suht kunniakkaasti, on siis kiitettävä ja kumarrettava. Projekti saatiin päätökseen, vaikka morsiamen leidi-päivään tarkoitettu piisamiturkki katosi edellisenä päivänä Venäjän katulapsille, leidin "limousiinista" hajosivat jarrut ja morsian lähes palellutettiin kuoliaaksi tuulisella rannalla muovinpalaseen käärittynä esittäessään valokuvamallia. Silti loppu hyvin kaikki hyvin ja morsian oli onnellinen. Kivaa.

Viikonloppuna tuli myös todistettua, että 42 neliötä voivat olla asukkailleen yllättävän haastavia aamuisessa krapulasuunnistuksessa oikeisiin huoneisiin. Ei siitä sen enempää.

Pari huomiota Ranskan presidentinvaaleista. Ranskalaisen kanavan keskusteluohjelmissa on pelkästään miehiä kommentoimassa ja ottamassa kantaa. Kaiken lisäksi niillä on jokaisella pehmennys tukassa ja kiristeyt kasvot. Toinen huomio. Vaaliohjelmassa käytiin läpi miten mikäkin provinssi äänesti. Tummansinisellä, eli porvarivärillä oli luonnollisesti merkitty Nicolas Sarkozyn voittamat alueet. Olisi voinut olettaa, että sosialistien Segolène Royalin alueet olisi merkitty vastaavasti kommarien tummanpunaisella. Mutta ei. Ne oli merkitty tyttöjen vaaleanpunaisella.

Alla mina glada vapper

Meniköhän oikein?

Vappu on ehdottomasti suosikkijuhlani. Uutena vuotena on kylmä ja seuraavana päivänä aina keskitalven krapula-ahdistus. Juhannus puolestaan on aina ollut kohdallani jotenkin hankala. Murrosikäisenä minut pakotettiin vanhempien mukana mökille jossa murjotin sitten juhannus toisensa jälkeen. Myöhemmin olin usein ulkomailla siihen aikaan, joten juhannukset ovat menneet vähän milloin missäkin aika epäjuhannusmaisesti.

Mutta vappu, oi vappu! Suurin syy siihen miksi vappu on kertakaikkisen loistojuhla on se, että juuri sillä hetkellä alkaa kevään loppukiri kesään. Toinen syy on, että vappu on se juhla jota ei opiskelijana ole juuri tarvinnut suunnitella. Valtsikan pihalla boolia klo. kolme, tolkuttomasti tuttuja ja puolituttuja, siidereiden poksauttelua, erään leipomat jokavuotiset munkit, sitten joukkosiirtyminen Mantalle, aurinko paistaa ja massasuggestoidutaan laittamaan lakki päähän, juomaan skumppaa ja tulemaan poreilevaan hiprakkaan jonka saa vain kuplivalla aikaiseksi. Mantalta poistumisesta alkaa usein hienoinen alamäki noin seuraavaksi kymmeneksi tunniksi, johon liittyy usein aavistuksen verran pakkodokauksen fiilis tai bileet jotka eivät ole ihan niin hyvt kuin piti olla (Eilinen Don Johnson Big Bandin keikka tosin oli mainio!). Kannattaakin mennä suht ajoissa nukkumaan, koska aamulla alkaa vapun uusi nousu! Aurinko paistaa tietysti, uusi skumppapullo väskyssä ja tukka laitettuna mennään Ullanlinnanmäelle, jossa taas on huimasti tuttuja, hyvä hengausmeininki, syödään piknikiä ja venytään ulkona koko päivä.

Vappupäivästä on oikeastaan hauskimmat vappumuistot. Tai no, muistot. Mieleen on jäänyt eräs vappupäivä noin lukioikäisenä kun äitini halusi perheestämme vähän paremman ja päätti aloittaa vappulounastradition Palacessa suomenruotsalaisten tapaan. Itse olin kuitenkin juuri päättänyt löysätä kyseisenä vappuna äidin liekaa ja ilmestyin aamulla kotiin kaula punaiseksi syötynä ja erittäin ylpeänä siitä. Huonotuulinen äiti ja huumoria kaulasta repivät isosisarukset pakattiin isän autoon ja ajettiin Helsinkiin. Parkkipaikkaa ei tietenkään löytynyt kilometrin säteellä ja lopulta tulimme ravintolaan pahasti myöhässä. Ruoka oli hävyttömän kallista ja suuri pettymys; vetistä riisiä nakeilla kutsuttiin paellaksi. Pöytämme vieressä hääräävä kokki näytti jotenkin tutulta. "Onkse...?" "No ihan saman näköinen..." "Joo-o, kyllä se on se joka laittoi meidän serkun paksuksi ja sitten dumppasi sen. "Meidän vappulounasperinne kuopattiin ennen kuin se sen enempää alkoikaan.

Yhden hauskimmista vapuista vietin Sveitsissä. Aamulla lähdin sveitsiläisten M:n ja P:n kanssa kohti Juraa, joka on tunnettu vuoristoinen ulkoilualue pienine kylineen Pikku-Heidin hengessä. Aurinko paistoi, lämmintä oli parikymmentä astetta, käveltiin pitkin rinteitä ja niittyjä viidentoista kilometrin matka. Pysähdyttiin pieniin kyliin ostamaan tuoretta juustoa meijeristä ja syötiin piknikkiä. Fiilistä latisti hivenen keskellä-ei-mitään sijaitsevalla juna-asemalla koettu visa-kortin menetys matkalippuautomaattiin kotimatkalla. Lainarahalla kotiin, suihkuun ja porukalla paikalliseen ylioppilasteatteriin, joka esitti Woody Allenin mainion God -näytelmän. Ranskaksi. Ja ensimmäisen kerran huomasin, että kyllähän mä tätä kieltä tajuan. Teatterista jatkettiin vielä suomalaisen H:n vappubileisiin. Ruotsalaiset lauloivat hilpeitä helan går-lauluja ja suomalaiset "katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista...". Vappupäivänä maattiin bikineissä Geneve-järven rannalla, grillattiin ja soitettiin Kaivopuistoon.

Tukka on pesty, aurinko paistaa, mansikkaskumppa odottaa jääkapissa että se viedään Kaivariin. Hyvää vappua!

Uusi elämä

Kummallista taplata tavallista arkea ja yht äkkiä kaupassakäynnin ja yleisen kökkimisen välillä huomata että onkin alkanut uusi elämänvaihe. Poika ja minä ollaan kummatkin ihan huomaamatta menty oikeisiin aikuisten töihin. Tai poika ehkä vähän enemmän aikuisten töihin, minä vähemmän. Töihin kaikki tyynni ja kuitenkin. Enää me ei ollakaan opiskelijoita vaan työssäkäyviä ihmisiä. K-u-m-m-a-l-l-i-s-t-a.

Hämmentävää on, että odotin lähinnä kauhulla opiskeluajan päättymistä. Hyvästi vapaus, tervetuloa stressi, kellokortti ja kahden viikon kesäloma.

Sen sijaan onkin huippua kun voi ostaa kaupasta sekä juustoa että kinkkua samaan aikaan. Ja polkupyörän! Iltaisin on vapaa-aikaa kun ei ole koko ajan sellainen fiilis että pitäisi lukea tenttiin. Voi suunnitella säästävänsä ja häipyvänsä sinne kuuluisaan Siperiaan. Siis suunnitella, säästäminen onkin sitten oma lukunsa.

Opiskelijaelämän vierotusoireisiin auttaa pieni palkka, Unicafé ja silloin tällöin kärsittävä krapula morkkiksineen.

Että ei se niin kamalaa sitten ollutkaan. Pitäisikö kokeilla jotain muutakin mitä on kammonnut? Kansantansseja ja asuntolainaa?

viikonloppu*viikonloppu*viikonloppu*viikonloppu

Ehdottaisin kolmea hurraa-huutoa perjantaille! No niin, tehty!

Vielä kerran!

En missään tapauksessa yritä väittää etten viihtyisi töissä, pois se minusta!

(ihan vähän)

Kummallisia ilmiöitä. Henkilökohtainen meilini on jatkuvasti täynnä kaikenlaista kissanristiäispostia, argh, ei jaksaisi avata. Hämmentävintä on kuitenkin huomata, että se kissanristiäisposti tulee minulta itseltäni minulle, koska satuin aiemmassa elämässäni liittymään kaikille työpaikkani sähköpostilistoille, joita nyt siis itse hoitelen. Ovatkohan muut ihmiset yhtä ärsyyntyneitä sähköposteistani kuin minä itse?

Oli miten oli, silti on perjantai! Jej!

Matti ja kolikko

Eilisessä Hesarin pääkirjoituksessa otsikolla Porvarihallituksen nopea synty Matti Vanhasen taidonnäyte suitsutettiin Vanhasta suurena valtiomiehenä josta on kehittynyt muutamassa vuodessa ilmeisen taitava pääministeritason poliitikko. Tämä tosin oli ennen kuin kukaan tiesi Väyrysestä ja ulkomaankauppaministerin salkusta mitään. Mutta oli miten oli ja Väyrysestä (huokaus ja hävetys) huolimatta pitää Hesarin kirjoitus varmasti paljolti paikkaansa.

Itse luettuani kirjoitusta mietiskelin että minkähän hinnan Matti on taidonnäytteestään maksanut? Neljä vuotta sitten pääministerinä aloitti tavallisen harmaa perheenisä Nurmijärveltä, jolla oli lentoemäntä-vaimo ja kaksi lasta. Nyt pääministerinä on eronnut mies, jonka treffimenusta on saatu lukea Suomen ensimmäisestä kunnon kiss and tell -kirjasta, jonka tekstiviestit ja seksielämä on reposteltu lööpeissä ja joka nyt hengailee hehkeän Merikukan kanssa jolla tuntuu olevan fiksaatio vanhempiin vaikutusvaltaisiin miehiin. Ainoa asia mikä ei ole tainnut muuttua on se, että Matti on edelleen perheenisä.

Yksikään äiti jonka ammattina olisi pääministeri ei koskaan selviäisi edellisenkaltaisesta menosta median ja kansan kynsistä elävänä. Eikä varmaan pitäisikään, mutta eipä pitäisi Matinkaan. Mutta joo, Matilla menee lujaa. Sen sijaan on kamala kohtalo olla kolmetoista ja lukea lööpistä millainen on isäsi libido. Ihan kuin vanhempien avioerossa ei olisi kellä tahansa teinillä jo tarpeeksi kestämistä. Menestyksen hintaa ei maksa vielä Matti vaan Matin lapset. Arvaus. Mutta voisi kuvitella että takaisinmaksun aika tulee kyllä. Toinen arvaus.

****
Mutta pitääkö menestyksestä ja vaikutusvallasta aina maksaa hinta? Ja onko se hinta tasapainoinen yksityiselämä? Olisiko Matista koskaan kirjoitettu Hesarissa noin jos Matti olisi pysynyt harmaana perheenisänä ja aviomiehenä Nurmijärvellä?

Luen juuri kirjaa Paratiisi on nurkan takana jossa sivutaan taiteilijaelämää. Tarinan kaikkitietävä kertoja sanoo eräälle suurelle taiteilijalle: Rakkaus ei kuulunut elämääsi, se oli ylitsepääsemätön este taitelliselle tehtävällesi, sillä se teki miehistä porvarillisia. Onnellinen ja tasapainoinen elämä tekee mukavuudenhaluiseksi, kunnianhimo vaatii uhrauksia jotka eivät mukavaan elämään sovi? Voiko suuria melodioita, sanoja, tekoja tai teoksia syntyä jos elää tyytyväistä ja onnellisen tasapainoista elämää?

Nämäkö on sen kolikon kaksi puolta? Riippuu varmaan keneltä kysyy.

Hyvän elämän ABC

...ei selkeästi ole hallussani.

Loistavan ja rentouttavan pääsiäisen jälkeen olen ollut kaksi päivää töissä ja yhtä pitkääperjantaita on ollut. Räyh. Hyvään elämään kuuluu, että jaksaa kirjoittaa blogia kerran viikossa. Ei ole paljoa vaadittu, eh?

Mutta turha syyttää muita (vai pitäisikö kuitenkin?). Sen enempää syihin ja itseeni menemättä, todettakoon kuitenkin jotain ihmisluonnosta. Nimittäin miksi ihmeessä kahden ympäripyöreän päivän jälkeen en tee sellaisia asioita joista saattaisin vahingossa vähän rentoutua? Tänään rahjustettuani työn merkeissä kellon ympäri pitkin Suomea olisi parasta ollut kävellä kotiin, haukata raitista ilmaa, tehdä muutama joogaliike (no, ainakin toinen niistä jonka osaan), käydä lämpimässä suihkussa, syödä salaattia ja ruisleipää, juoda kuppi minttuteetä, mennä ajoissa nukkumaan ja herätä energisenä uuteen aamuun jonka alottaisin tehden riuskasti pois tekemättömiä töitä ja sitten minusta tulisi se ihminen joka lopettaa alkavan stressin tekemällä pois ne tekemättömät työt.

Mutta ei se mennyt ihan niin. Saavuttuani silmät killissä junalla Helsinkiin, suuntasin suoraan lähimpään Mäkkiin. muistelin kaksi sekuntia jonossa sitä ruisleipä ja tee-vaihtoehtoa ja huusin kovaan ääneen "Yksi McFeast-ateria, saaks teiltä minkä kokoisia nugget-rasioita?" "Ai ei saa neljää?" "No joo, kuus sitten." Mässis mässis, ratikalla kotiin, punkkupullo auki, kohta menen tupakalle, enkä aio katsoakaan toimistoon päin ennen iltapäivää, jokuhan saattaa käydä vaikkapa tekemässä tekemättömät työt mun pöydältä jos siihen vain annetaan mahdollisuus. Joogan korvasin muuten nostamalla jalkaa tavallista korkeammalle kiskoessani sukkiksia pois.

Hyvää pääsiäistä

Kun ei ehdi kirjoittaa tai ainakaan ajatella mitä kirjoittaisi, on siirryttävä hetkeksi kuvalliseen viestintään.

Pääsiäinen on päivän sana!

Pöh

Ja uudestaan pöh. Siis sille, etten tunnu ehtivän vaahdota ollenkaan. Vaahtoan töissä ja vaahtoan kotona, milloin mistäkin, mutta en täällä. Ehkäpä vaahtoan liikaa ollakseni satunnainen vaahtoaja. Huokaus.

Viime ajoilta positiivista on se, että räpylä on taas kunnossa, tosin nyt reistaa kurkku. Seuraavaksi valittanen todennäköisesti suonikohjuja. Olen myös huomannut, että nilkkansa teloneille nauraminen on universaali ilmiö, eikä rajoitu vain ystäväpiiriini.

Hiipivä hulluus tuntuu vaanivan. Yritän palata vähän paremmin eväin pian.

Viikonloppuna opittua…

...että terveellinen elämä tekee sairaaksi. Perjantainen yritys aloittaa kuntonyrkkeily loppui viidessä minuutissa telottuun räpylään. Toisaalta voin olla varsin ylpeä "Joo, kato urheiluvammoja" aion todeta viileästi kun joku kysyy miksi hoipun eteenpäin.

...että PMMP oli aivan loistava Tavastialla perjantaina. On ihan mahtavaa, että meillä on myös mimmejä, jotka saa yleisön aivan sekaisin ja on todella uskottavia siinä mitä ne tekee, ilman että niiden tarvitsee äijäillä. Kannatti lähteä vaikka räpylään koskikin ihan pirusti seuraavana päivänä. Parhautta oli myös rakkaiden häijyläisteni seura. Uskomatonta muuten kuinka paljon riemua nyrjähtäneestä nilkasta voi repiä oikeassa seurassa. Suosittelen lämpimästi.

...että sänkyyn yöllä lammikoksi sulanut jääpalapussi voi herättää ikäviä mielleyhtymiä sänkyseurassa.

...että demareittein vaalitappio oli kyllä ihan omin eväin ansaittu ylimielisellä asenteella ja epäonnistuneella mainonnalla. Vaikka SAK:n mainoksen vielä voisi pistää parodian piikkiin, niin käteen sattunutta demarinuorten vaalilehteä ei voi. Läpyskän nimi taisi olla Porvarin anatomia tai jotain sellaista. Koko lehden idea oli haukkua Kokoomusta. Tsiisus! Kokoomuksesta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta jo viisivuotiaan yleissivistykseen odotetaan kuuluvan, että muiden haukkuminen on rumaa ja että sillä ei pitkälle pötkitä. Pöristyttävää, Z:n mainiota sanontaa lainatakseni.

...että eduskunnassa minun asioistani päättämässä on tasan kaksi alle kolmekymppistä. Surullista.

...että Suomessa on otettu iso askel eteenpäin äänestämällä ensimmäinen maahanmuuttaja Zahra Abdullah eduskuntaan. Taputan karvaisia käsiäni.

...että Valko-Venäjälle pyydettiin demokratiaa sunnuntaiyönä yli kuudessakymmenessä Euroopan kaupungissa tukkimalla patsaiden suita. Toinen karvainen taputus!

Pourquoi?

Miksiköhän ranskalaisissa elokuvissa ihmiset ovat aina täysin neuroottisia ja perverssejä? Tai siis ihan hauskaa että yleisesti ottaen elokuvan juoni voi olla muutakin kuin jenkkihöttöä, mutta onko ranskalaiset elokuvat lopulta niin erilaisia verrattuina jenkki-sellaisiin? Siinä missä Hollywood-leffassa on sankari, kaunis tyttö ja pahis, niin ranskalaiselokuvassa on paljon karvoja, patoutunutta panemista ja askillinen tupakkaa. Ihan yhtä ennalta arvattavaa?

Sub-tv on näyttänyt R&A-leffoja tiistaisin. Viime viikolla leffaa Textiles kuvaillaan Nyt:issä seuraavasti "Pariisilaisperheen maailmankuva saa kolauksen, kun näkemättä ostettu huvila sijaitseekin keskellä nudistileiriä." Tällä viikolla ohjelmassa oli Tout le plaisir pour moi "Komedia kauniista ja itsekeskeisestä nautiskelijasta Louisesta, jonka elämä menee mullin mallin, kun hän odottamatta kadottaa klitoriksensa. "

Sepä selvä juttu!

Toisaalta kyse voisi olla vain R&A-meiningistä, joka sattumalta sopii stereotypiaan ranskalaisleffasta. Päätin kääntää huvikseni TV5:lle, eli Ranskan TV:lle. Haa, oikeussalidraama! Kaikki näytti täsmälleen samalta kuin missä tahansa amerikkalaisessa lakimiessarjassa, jakkupukuisia kauniita naisia, komeita miehiä, oikeustalon portaat, ihmissuhdekoukeroita...Ensimmäisen oikeuskäsittelyn kohdalla höristelin korviani. Oikeussalikieltä oli hankalaa seurata. Pinnistelin ja vihdoin aloin erottaa mistä syyttäjä syytettyä hiilosti "...le sadomasochismé..."...jaahas..."...sex continuellemment..."... no yllätys..."...avec les animaux..." Mais bien sûr!

Hyvää munuaispäivää!

Mikäli et oikein jaksa innostua kansainvälisestä naistenpäivästä, suosittelen lämpimästi sen sijaan kansainvälisen munuaispäivän viettämistä! Se on nimittäin myös tänään. Muistetaan munuaisia ja kehutaan niitä, ovat kuulemma nimittäin tärkeät varusteet, radiossa kerrottiin.

Radiossa kerrottiin myös, että Kiinassa munuaisvarkaudet ovat varsin yleisiä. Täytyypä välttää puistoissa nukkumista kunhan joskus pääsen sille kuuluisalle Trans-Siperian matkalleni Kiinaan asti...

Lohduttavaa

Totesin tuossa että tänään ei oikein luista. Ajatus harhailee ja en selvästikään saa mitään aikaiseksi. Suurella taistelulla numeroiden kanssa eilen on varmaankin osansa asiaan. Työkaverini ilmoitti marinaani "Ei kannata murehtia. Sadan vuoden pästä kaikki on ohi kuitenkin."

Mainiota!

Ei minkään sanomisesta

Hypin aamulla pitkin radiokanavia pohtiessani mennäkö punttikselle vai ei ja mitä laittaa päälle. Korviini osui yhdestä aamushowsta kommentti:

Paljon paskanjauhajia pääsee vaalien aikaan ääneen. Asiahan on niin että poliitikot puhuu paljon ja ei sano mitään

Paljon mahdollista. Tosin en kaupallisen aamuradion juontajana olisi ensimmäisenä marisemassa kyseisistä ominaisuuksista. Enkä blogin pitäjänä.

Aivojen vasemmalla puolella havaittavissa synnynnäistä vajaatoimintaa

Uusi duuni on edelleen...uutta. Tämän nerokkaan oivalluksen voi tehdä seuraavista tosiasioista: 1) aamuisin on kivaa mennä töihin 2) olen edelleen aivan pihalla kaikista jutuista mihin sisältyy numeroita.

Oli suuri virhe tuulettaa lukion viimeisen lyhyen matikan kurssin jälkeen että "Ei enää ikinä". Kissanviikset. Hieman lohtua tosin antaa se, että yhtälöitä sen paremmin kuin derivointiakan ei ole tarvinnut harrastaa. Korvat punaisena olen tosin huomannut, että tuo prosenttilaskukin voi olla melko haastellista. Mistä minä nyt muistaisin monen vuoden takaa, että kumpi luku jaetaan kummalla?? Alennusmyynneissäkin on kaikki prosentit laskettu valmiiksi, liioiteltua odottaa että normaali-ihminen palaisi lukion kirjoille tasaisin väliajoin muistuttelemaan itseään laskukaavoista. Joku voisi tässä muistuttaa, että todennäköisesti kannattaa konsultoida niitä ala-asteen kirjoja esittämässäni tapauksessa. Tätä häpeän määrää. Etenkin kun istuu avotoimistossa, eikä voi edes soittaa isoveljelle kysyäkseen prosenttilaskun kaavaa. Yritän nimittäin toistaiseksi vielä salata vasemman aivolohkoni synnynnäisen vajaatoiminnan.

Mutta numeroiden vastapainoksi on sitten syitä miksi töihin on kiva mennä. Nimittäin se, että siellä ei tarvitse olla! Tänään lounaan jälkeen aurinko paistoi, vesi tippui ja oli selvästi ensimmäinen kevätpäivä. Työkaverini S:n kanssa todettiin että parempi mennä toimiston sijaan keskustaan luistelemaan. Ollaan sitten luovempia väitettiin ahkerille, jotka jäi toimistolle. Tunnin luistelu turistien joukossa, aurinkoa ja kaakaota, sitten vasta takaisin ruudun ääreen. Ei harmittanut istua iltaan asti. Etenkin kun päätin piilottaa kaikki numerot näkyvistä.

Parantajan lahjoja

Ironista, että kahden viikon flunssan aikana olen voinut tänään paremmin kuin moneen hetkeen kaadettuani eilen kurkusta alas kaikkea skumpasta kaljaan ja hoidettuani keuhkojani valkoisella Marlborolla. Hämmentävää.

Olen kuitenkin huomannut ilmiön ennenkin. Ehkä flunssa ei siis olekaan seurausta stressistä ja häijyistä pöpöistä vaan ruumiini yrittää rään välityksellä viestittää minulle, että sillä on tylsää ja että se tarvitsee lisää juhlia.

Meitä pidetään idiootteina!

Kauppakorkeassa opetetaan varmaankin vuoden uutuutena kurssia "Asiakas on ääliö". Vai miten pitäisi suhtautua seuraavanlaiseen ilmoitukseen:

Huoliteltu kolmekymppinen
Olen nuorekas vuonna -76 syntynyt tiiliverhoiltu omakotitalo Mäntsälässä. Kätken sisälleni 4 huonetta, keittiön ja saunaosaston. Seison tukevasti omalla 900 neliön tontilla, lähellä keskustan palveluita. Minua on uudistettu vuosien saatossa. Mh. 295.000

Kiinteistömaailman nerokas markkinointiosasto oli varannut sunnuntain Hesarin koko etusivun edellämainitun tyylisille ilmoituksille. Ampukaa minut jos ihmiset oikeasti syttyvät tuosta!

Kyseinen ilmoitus on kuitenkin vain yksi tapa soveltaa "Asiakas on ääliö"-kurssin oppeja. Den Kungliga Klubben lähettää pari kertaa viikossa minulle viestejä etunimelläni kiitellen hikisistä öistä sekä kutsuen taas pian messiin klubille, vaikka en ole koskaan puljussa käynyt, erehtynyt vain jättämään yhteystietoni nettisivuilla "lisätietoja kiitos"-kohtaan.

Parin vuoden takaa on jäänyt mieleen Elixia-kuntokeskuksen raivon partaalle saattanut jäsenyyden pakkomarkkinointi. Sain siskoltani ilmaisen lipun kokeilemaan kyseistä punttista. Sen saamarin lipun käyttäminen johti pakkokierrokseen salilla ja istumaan suurihampaisen ja tekopirteän ohjaajapoitsu-Mikon toimistoon. Mikko antoi ymmärtää, että lähteminen, saati lipun käyttäminen ei sovi ennenkuin nimi 24 kuukauden jäsennydestä (80 € /kk) on kiltisti pistetty paperiin. Kerrankin osasin olla häijy myös oikeassa elämässä ja sain itseni ulos toimistosta verisesti loukkaantuneen Mikon ohi. Mutta Mikkohan vainosi minua puhelimella jäsenyyttä kaupaten viikoittain. Viimeinen pisara oli kun eräänä päivänä löysin eteismatoltani postikortin tekstipuoli ylöspäin. Käsinkirjoitetussa kortissa luki "Oli tosi hauskaa nähdä viimeksi, toivottavasti nähdään pian taas :) Mikko" Katselin korttia ja kelasin läpi tuntemiani Mikkoja. Salainen ihailija ehkä? Kunnes käänsin kortin jonka kuvapuolella paistoi vihreänä silmään Elixian logo. RäyhRäyhRäyh.

Siskot ja veljet, meitä pidetään idiootteina tai hyvin yksinäisinä.

Haahka ja ihminen. Samassa kusessa.

-mainoslauseella pelastetaan Itämerta. Mahtava kamppis, kerrankin meni mainos korvasta sisään ja todellakin jäi sinne.

Hevi- ja metallikansan Euroviisuinnostus vai euroviisukansan hevi- ja metalli-innostus?

Tänään Euroviisukarsinnoissa äänestettiin Suomen edustaja tulevissa mittelöissä. Kymmenestä kipaleesta kansa äänesti ensin parhaat kolme ja kolmen kärjestä ykkösen. Ja tsiisus taas kerran. Kolmen parhaan joukossa olivat Hanna Pakarinen, Lovex ja Thunder-jotakin. Pakarisen biisi aika raskassävyistä kiukkupoppia, Lovexista tuli mieleen teini-ikäiset matkimassa Guns n´Rosesin Slashia (oisko johtunut silintereistä?) ja se viimeinen oli ilmeisesti olevinaan jonkin sortin heviä. Siis Euroviisuissa.

En mitenkään voi väittää tuntevani metalli- ja hevigenreä erityisen hyvin, mutta sen verran uskaltaisin olettaa, että Euroviisuissa ei vaan voi esittää ihan älyttömän hyvää sellaista. Tai ainakaan ihan kovin uskottavasti. Ja se mitä Lordille kävi viime vuonna varmaankin johtui koko paketista.

Häpeähän kuuluu olennaisesti kansanluonteeseemme ja sitä minäkin halusin vältellä alistuessani lähettämään tekstiviestin ja ottamaan osaa äänestykseen. Että edustamassa olisi edes nyt se Hanna Pakarinen jonka rallatus sentään kuulosti ihan siedettävältä. Onneksi lopulta biisin kertosäe "Leave me alone, I want to go home" erittäin kiukkuisti ilmaistuna riittivät Suomen kansalle todisteeksi riittävästä raskasmielisyydestä maamme edustustehtäviin ja ykköspaikka irtosi.

Allekirjoittanut kuitenkin jää pohtimaan onko Suomen hevi- ja metallikansa todella ruvennut diggailemaan Euroviisuja vai onko Euroviisukansa vain noin yleisesti hurahtanut tuohon tummansävyyn?

Sveitsiläistä kiihkeyttä

Olen siinä mielessä poikkeava (ja jotkut ehkä käyttäisivät myös sanaa tylsä) että rakastan suuresti Sveitsiä. Ennen kuin vietin vuoden paikan päällä, ei Sveitsistä tullut mieleen juuri mitään. Korkeintaan Alpit ja reikäinen juusto. Ja pankit. Sveitsi oli vähän hajuton ja mauton. Niin ja ehdottomasti vähän harmahtava valinta Erasumus-kohteeksi, verrattuna ainakin mielikuviin vaihtarielämästä vaikkapa Barcelonassa tai Mexico Cityssä. Sveitsiläiseen mittakaavaan sopivaksi jännitysmomentiksi voidaan ehkä laskea se, että hysteeriset aatelisrouvat täältä pohjoismaista rahdattiin 1900-luvun alkupuolella juuri Sveitsiin toipumaan.

Mutta Sveitsi on mahtava maa. Missään hommat ei toimi niin hyvin kuin Sveitsissä. Kaikkialla on kaunista, juustoa riittää, kesäisin on helle ja talvisin juuri sopivan kirpeää.

Jatkaisin mielelläni yksityiskohtien erittelemistä, mutta huolimatta suuresta rakkaudestani Sveitsiä kohtaan, sveitsiläisiä ei voi olla myös pilkkaamatta. Kaikella rakkaudella toki!

Olen jo aiemmin muissa yhteyksissä pohtinut sveitsiläisen anarkismin (sellainen on kuulemma olemassa) syvintä olemusta ja tullut siihen tulokseen, että äärimmäisessä muodossaan se voisi tarkoittaa yli puolen yön aukiolevaa pikaruokalaa. Tavattuani viime viikolla Suomessa erään sveitsiläisen ystäväni, olen juuttunut myös analysoimaan sveitsiläistä rakkautta. Nimittäin sveitsinsaksalaiset eivät käytä kaikkien tuntemaa saksankielistä fraasia Ich liebe dich, vaan sen sijaan tunnustaessaan rakkautensa tokaisevat Ich habt dich gern. Vapaasti suomennettuna Haluaisin sinut kernaasti.

Mitä kiihkeyttä!

Päivän inhokki

Päivän inhokki on löytynyt. Se on ehdottomasti ystävänpäivän alla taas asiakkaitaan muistanut Kansaneläkelaitos ja kyseisestä byroosta opintotukiosasto. Lähipiiriäni on laskutettu yhteensä noin 4000 eurolla männä päivänä.

Hävyttömin veto on erääseen ystäväpariskuntaan osunut sivallus. Jo aiemmin tänä vuonna avoparista partaisemmalle osapuolelle ilmoitettiin, että hänen on maksettava takaisin asumisilisiä noin 1300 euron edestä, sillä hänen avovaimonsa oli vuonna 2004 tienannut liikaa. Eihän sellainen sovi. Se itkun ja naurunsekainen kohta tulee siinä, että kyseinen pariskunta ei ollut edes tavannut vuonna 2004. Tarkkaan ottaen se parrakas asui itse asiassa vielä toisen kanssa. Parrakkaan olisi siis vuonna 2004 pitänyt tietää, että hän tulee vuonna 2005 asumaan vähemmän parrakkaan kanssa, jota hän ei ollut tavannutkaan. Vähemmän parrakkaan taas olisi pitänyt laittaa rahaa sukanvarteen. Ihan siltä varalta, että sattuisi tapaamaan jonkun, joka nostaa opintuen asumislisää ja muuttaa mahdollisesti hänen kanssaan yhteen, joka tietenkin tarkoittaisi, että hänen tulisi elättää parrakasta, happea! Ja sitten samasta pariskunnasta se vähemmänkin parrakas sai tonnin karhukirjeen viime vuodelta, eli se viimeistään niistä vuoden 2005 olisi-pitänyt-olla-säästöistä. Joita ei siis koskaan ollut. Onko joku vielä kärryillä?

Pariskunnalle on vielä kaiken lisäksi tulossa vauva. Mutta valitukset eivät Kelalle asiasta tulleet kuulonkaan. Hyvinhän opiskelijoilla on varaa maksaa yhteisestä taloudesta 2300 ensi kuun aikana takaisin, eihän se ole kuin vaivaiset nelisentoistatuhatta vanhaa markkaa.

Äänekästä kiroilua.

Hävyttömintä on että:

a) Jengi kuitenkin painaa opintoja valmiiksi niiden typerien tukikuukausien eteen.
b) Yhdessä asuvien katsotaan olevan elatusvelvollisia toisiaan kohtaan. Miksi ihmeessä?!
c) ...etenkin silloin, kun tyyppiä ei ole edes tavannut!
d) Ei ole hajuakaan kenen ovelle pitäisi mennä istumaan dynamiittipötkö reiteen teipattuna.

Räyh.

Ruotsiroikkuja

Blogin kirjoittaminen on hankalaa, jos elämässä sattuu olemaan meneillään mitään sellaista, mikä vaatii edes hitusen ajatustyötä. Edellisessä työpaikassani, jossa muun muassa rekisteröin kuolleiden yhteystietoja kahdeksan tuntia päivässä, saatoin ohessa pohtia esimerkiksi suhdettani korkokenkiin, iloita mahdollisista keskusteluista pöytäni kanssa, sekä jaaritella kalenterin ostamisesta.

Kävi kuitenkin niin iloisesti, että sain hakemani uuden työn, jonka olen aloittanut tänään. Uuden työn ja kuolleiden yhteystietojen rekisteröinnin välissä paahdoin gradua kaksi viikkoa. Ja tadaa, eilen illalla tekele oli valmis! Sairaan tylsä gradu jota en itsekään lukisi jos ei olisi pakko, mutta eikös se ole vähän homman henki? Siitä huolimatta olen vilpittömän ylpeä ja iloinen siitä, että olen saanut aikaan 78 sivua tekstiä. Vaikuttaa siltä ettei minusta tulekaan N:n vuoden opiskelijaa. Tai ainakaan siis yhtä niistä, joilla gradu roikkuu.

Sen sijaan minusta taitaa tulla ruotsiroikkuja. Alun pikkuriikkinenkin innostus pakolliseen ruotsin kurssiin on kaikonnut ja koen suurta katumusta siitä, etten tehnyt mokomaa joskus aikojen alussa. Uusi työ on megamegamegakiinnostaavaa ja ajatus ruotsintunneista keskellä päivää ärsyttää. Eikä uusi homma sentään ole ihan niin kiinnostavaa, että tekisi mieli istua illatkin toimistolla. Tämä on kuitenkin vääjäämätön seuraus, kun ruotsin kursseilla on oltava iltapäivisin. Toinen vaihtoehto on jäädä sitten ruotsiroikkujaksi ja selvittää kolmevitosena työhaastattelussa, että opiskelijastatukseni johtuu kyvyttömyydestäni parityöskentelyyn ruotsin tunneilla.

Eikö elämä olekin kertakaikkiaan vaikeaa joskus? Tai jos ei elämä, niin ainakin ruotsinkielisen referaatin tekeminen suomenkielisestä artikkelista "Suomessa tulee ottaa käyttöön veroja, jotka ohjaavat tuotantoa ja kulutusta ympäristön kannalta suotuisampaan suuntaan."


Siis oikeasti. Fan.

Suuri Stan-kierros

Pari vuotta sitten pukki toi jouluksi Lonely Planetin The Travel Book: Journey Through Every Country in the World -kirjan. Kirjassa on esitelty jokainen maa tällä pallolla. Matava opus! Kuvat ovat kirjassa ehkä kaikkein parasta. Niin, ja fiilis "Tonne pitää päästä" sivu toisensa jälkeen.

Listaan tänne top-3 reissut, jos rajana ei olisi raha ja/tai uskallus! Tässä listan ensimmäinen, jatkoa seuraa myöhemmin.

Reissu numero 1.

Junaan Helsingistä, suunnaksi joku Venäjän kaupunki, josta pääsee hyppäämään kaakkoon menevään junaan. Tsädäm, tästä alkaa suuri Stan-kierros: Kazahkstan, Uzbekistan, Turkmenistan, Tadsikistan, Kirgistan. Afganistanin ja Pakistanin ehkä skippaisin toistaiseksi.

Miksi?

Kazahkstan: Market hopping in Almaty, the mercantile city that gathers Chinese, Uzbek, Russian and Turkish traders. Super rare Snow Leopards. Trekking the mighty Altay mountains, border to Russia and China. Uzbekistan: It was here that the Ancient Silk Road traversed. Visiting ancient city of Khiva, that looks like a giant sand castle. Photographing the melancholy
fishing boats left high and dry by the shrinking Aral Sea. Turkmenistan: Visiting Karakum desert. Staying in a traditional yurt. Still two generations ago the population was almost complitely nomads. Tadsikistan: The country is forged together by Soviet nation building and shared pride in a persian cultural heritage that is claimed to be the oldest in the Silk Road region. Kirgistan: Nomadic traditions, laid back hospitality and mere´s milk. Soaking in the thermal springs and spas of lake Issyk-Kul and wildlife watching for big cats, ibex, bear and wild boar.

Yöl bolsin! (Olkoon matkasi ongelmaton uzbeekiksi.)

Puun alle siitä leveilemästä

Olli Saarela kertoili juuri kuulumisiaan Rubenille ja Joonakselle Maikkarilla. Sillä tavalla oli suuri päivä, että huomenna tulee ensi-iltaan ohjaajan uusin tekele "Suden vuosi".

Joonas kysyi Ollilta mikä on uuden elokuvan viesti. Ja Ollin mukaan sehän on se, että elämässä suoritetaan nykyään liikaa. Ja että liian vähän istutaan puun alla ja arvostetaan sitä, että vain ollaan ja eletään tavallista elämää.

Jaahas.

No sepä on hyvä letkauttaa juuri oman elokuvan kutsuvierasnäytöksestä saapuneena, kulttuuriministerin, entisen Miss Suomen aviomiehenä. Kun aiemminkin on näperrelty vain sellaisia kärpäsen kakkakikkareita kuin Bad Luck Love ja Rukajärven tie.

Milloin Olli istuit siellä puun alla?

Achtung!

Mielikuvani Saksasta on menneinä vuosina perustunut muutamiin hyvin yleisiin asioihin. Ajatuksissani saksalaiset ovat varsin pedantteja, tehokkaita ja organisoituneita. Sanasta Saksa tulivat mieleen autobahnilla vailla nopeusrajoituksia painavat mustat Mersut ja Bemarit, idylliset Keski-Eurooppalaiset pikkukylät Reinin laaksossa ja Frankfurtin pankit ja lasiset pilvenpiirtäjät. En tosin tiedä onko Frankfurtissa pilvenpiirtäjiä, jostain syystä kuitenkin kuvittelen niin. Ja nämä siis jos nyt kerran elämässä unohdetaan ne nahkahousut, olut & bratwursti sekä komediaa etäisesti muistuttavat dekkarisarjat.

Ensimmäinen visiittini Berliiniin vuonna 2003 alkoi vähän huonoissa merkeissä. Olin koko viikonlopun järkyttävässä vatsataudissa ja oksensin jokaiselle metroasemalle, jonne jalkani asetin. Viime kesänä juttelin työkaverini R:n kanssa Saksasta, olinhan lähdössä Berliiniin syksyksi. R kertoi ehkä yhden karseimmista ruokamyrkytystarinoista, minkä olen ikinä kuullut. Pahoinvointi alkoi Saksasasta Hankoon tulevalla lautalla. R oli matkalla Hangosta suoraan junalla Kajaaniin ja vietti yön junan vessassa oksentaen ennen kuin kontattuaan junasta ulos päätyi Kajaanin keskussairaalaan. Säästän teidät lopuilta yksityiskohdilta. Epäonninen meno jatkui viime syksynä muutettuani Berliiniin. Paikalle päästyäni meni monta viikkoa epämääräisessä huonovointisuudessa ja oksentelussa, joka uusiutui aina silloin tällöin. Pidin asiaa varsin kummallisena, en olisi ollut yllättynyt jos olisin ollut esim. Espanjassa tai toisella mantereella. Mutta että hyvin järjestellyssä Saksassa joka on niin lähellä Suomea?

Tänään aamun Hesaria lukiessa luulen saaneeni vastauksen ihmetykseeni. Uutisen mukaan huomattava osa saksalaisista , 13% ei pese käsiään käytyään vessassa. 26 % ei pese käsiään ennen elintarvikkeiden käsittelyä. Yuk!! Nyt maassa sitten pelätään kaikkien aikojen vatsatautiepidemiaa ja kansaa yritetään valistaa hygieniaan liittyvistä asioista.

Vielä kerran Yuk!

Vaahdot lattialla

Kuten blogista näkyy, on tällä viikolla ollut vaahtoamisrintamalla hiljaista. En oikeastaan tiedä mistä se johtuu.

Tiistaina ystäväni kertoivat lukeneensa juttujani (kiitos ja kumarrus) ja heti välähti, syylliset! "Hmm, nyt kun te luette sitä mulle tulee kauheita paineita enkä saa enää kirjoitettua mitään" väitin pokkana. K katsoi mua aika kieroon "Sä pidät blogia jota ei saa lukea?" Ymmh.

Lähempänä totuutta lienee jonkinlainen henkinen ummetus ja ajatusten yleinen harhailu. Tilaisuutta syyttää toisia omasta laiskuudestaan ja muista epäonnistumisistaan ei tietenkään kannata hukata. Onnistumisprosentti näissä hommissa on omalla kohdallani tosin valitettavan alhainen. Liian fiksuja, pirut.

Torstaina olin jo epätoivoinen. Koko viikko melkein kulunut, eikä tekstin tekstiä tai ajatuksen ajatusta. Epätoivoissani ostin Iltalehden Ilona-liitteen eilisten viilien lomassa. Iltalehti on nimittäin ehkä Suomen ärsyttävin lehti mitä tulee piilosovinismiin ja yleiseen paskanjauhantaan. Saman puljun naisille suunnattu lehti olisi siis takuutavaraa provoisoidakseen minusta häijyjä telaketjufemakko-kommentteja.

Mutta pieleen meni sekin. Vilkuiltuani läpyskää en löytänyt yhtäkään otsikkoa josta vetäisin herneet nenään. "Jennifer Anistonin alamäki alkoi erosta" näytti edes vähän potentiaaliselta. Että on se perkele kun naisen alamäki alkaa aina lehtien mukaan siitä kun mies häipyy. Lueskeltuani juttua olin kyllä periaatteellisesti edelleen samaa mieltä ensireaktioni kanssa, mutta jotenkin turhan laimeasti saadakseni kunnon vaahtoamista aikaan. Sitä paitsi eikö nyt jokaista noin ylipäänsä syö jos kumppani, oli se nyt Brad tai Pertti häipyy toisen paksuhuulisemman matkaan? Huoh. No niin, jos ei juttua tule, niin ei tule.

Mielessä pyörii kai nyt muuta, kuten onko ensi viikolla työpaikkaa vai ei.

Dynastia

Clintonin Hillary ilmoitti viikonloppuna ryhtyvänsä kisaamaan USA:n presidentin pestistä vuoden 2008 vaaleissa. Jee Hillary, go!

Tosin samaan hengenvetoon on jeesusteltava USA:n demokratian tilaa. Oletetaanpa että Hillary voittaa vaalit. Ollaan tilanteessa, jossa demokratian ihmemaassa presidentin virkaa ovat vuodesta 1989 hoitaneet tasan kaksi perhettä. Hillaryn mahdollisen ensimmäisen kauden päättyessä tekisi se 23 vuotta. Hillaryn jatkaessa vielä toisen kauden, hups, ollaankin vuodessa 2016.

27 vuotta Busheja ja Clintoneita, kaksi perhettä jotka edustavat 300 miljoonaa kansalaista. Kehtaavat vielä puhua itsestään demokratian mallimaana. Banaanivaltio sanon minä.

Se pieni ero: suomalais- ja amerikkalaisbloggaaja

" We used to buy each other Prada handbags and charge them to our parents' accounts because it was easier to explain it on a gift"

- Jenkkiläiset kotiäidit ja muotiblogi bagsnobin pitäjät kertovat ystävyytensä alkutaipaleesta Voguessa.

Muistelen omien teinivuosieni vastaavia kokemuksia. Velat kaverille saattoi kuitata ostamalla porukoiden tilille välitunnilla vehnäsämpylän metwurstilla. Ja jos jäi kiinni, niin huutia tuli vaikka olisi kuinka väittänyt makkaraleipää lahjaksi.

Päivän hyvä asia

...on tänään alkanut reportaasikurssi. Vuosien jälkeen joku antaa vinkkejä hyvän jutun kirjoittamiseksi, kertoo missä menee pieleen lauserakenteissa ja pyytää kirjoittamaan aiheesta "Keskusteluja pöytäni kanssa" (Lähde: kurssimoniste). Mahtavaa!

Toinen päivän hyvä asia on uusi hieno kalenteri. Olen nimittäin onnistunut elämään melkein kaksi vuotta ilman oikeaa kalenteria, aika saavutus! 9 kuukautta ilman ajastinta kului Sveitsissä, seuraavana vuonna olisin sellaisen tarvinnut, mutta oli helpompaa elää "mitä mieli ei tiedä sitä sydän ei sure"-viisauden mukaan kuin palata kalenterin käyttöön ja viime syksyn Berliinin keikan ihanassa joutilaisuudessa ei olisi ollut mitään kirjoitettavaa.

Todettuani kaikki edelliset vaihtoehdot nykyisessä elämäntilanteessa mahdottomaksi lähdin kalenteriostoksille. Löysin kirjakaupasta kauniin yksilön johon näin ensimmäisenä yhteisenä päivänä oli kivaa kirjoittaa "Töiden jälkeen yksille Mikon kanssa", "Synttärit, tytöt tulee", "Pojan kanssa syömään", "Repparikurssi", "Loma" (viimeinen on kuvitteellinen).

Kannattaa nyt nauttia tästä ennen kuin suhteemme tärvelevät sellaiset merkinnät kuin "Deadline", "Maksa opintotuki takaisin", "Hammaslääkäri", "Ylitöitä".

Ska vi?

Olen aloittanut pakollisen ruotsinkurssin, joka on jokaisen suomenkielisen yliopistosta valmistuvan suoritettava. Tiukka harmaatukkainen opettaja, läsnäolopakko ja kotitehtävät taannuttavat koko porukan selkeästi takaisin ylästetasolle. Olimme ovelasti keksineet ystäväni kanssa mennä kurssille yhdessä. Ettei tarvitsisi tehdä juuri niitä karseita paritöitä vieraiden ihmisten kanssa. Mikään ei ole vastenmielisempää kielten opiskelussa kuin tentata tuntemattomalta naapurilta ontuvasti "var bor du" ja "vad är din favorit mat?" ja sen jälkeen kun mielenkiintoiset kysymykset on esitetty vaipua vaivautuneeseen hiljaisuuteen muiden vielä tehdessä töitä.

Kaikista pahinta on tehtävien teko pareittain. Argh! Ei sovi päsmäröidä liikaa että toinenkin saa mahdollisuuden miettiä, tai sitten jos ei itse tajua tehtävästä yhteen mitään on noloa antaa toisen suoriutua yksin tai olla vastuussa kaikista vääristä vastauksista. Pahinta on, jos on itse iltapäiväväsynyt ja kahden kysymyksen jälkeen sitä mieltä että voitaisiin muuten olla nyt ihan vaan hiljaa, muttei tietenkään suomalaisella itsetunnolla varustettuna viitsi sanoa sitä. Vieraalle, Härre gud! Toinen tietenkin jatkaa innokaasti huomaamatta että aivotoiminta on paennut jo kauan sitten vastaparista. Nej säger jag och tog en kompis med mig.

Mutta ei auttanut. Tunnille tullessamme tänään hitusen myöhässä laskimme kiireesti takamuksemme ensimmäisille vapaille paikoille. Olin jo ottanut takin pois ja kirjat pöydälle, kun tarrasin kohtalotoveria olkapäästä ja kuiskasin paniikissa "Parit menee väärin näillä paikoilla". Ei auttanut, piti hymyillä teennäisesti, kysyä että naapurilta että "noh, ska vi" kun opettaja sivalsi kerta toisensa jälkeen uudella tehtävällä ja tyytyä kohtaloon.

Mutta oli kieltentunneilta muutakin unohtunut. Kuten sen, että kun tehtävät on ensin vaivautuneesti väännetty pareittain seuraa silmukan kiristys; opettaja kysyy järjestyksessä oikeat vastaukset. Siinä me aikuiset ihmiset laskimme paniikissa monesko kysymys osuu kohdalle ja täytimme kuumeisesti juuri sitä kohtaa. Viis muista vastuksista, kunhan ei tarvitse julkisesti hävetä. Sanomalla vaikkapa "Vi ska bara grillarna makkarna här."

Tätä riemua onkin tiedossa sitten maaliskuulle saakka. Hurrah och heja!

Ps. Eräs norjalainen tuttuni kysyi kerran mitä me suomalaiset sanomme kun huudamme "Heja!" vaikkapa kannustaessamme joukkuetta urheilussa. "Me suomalaiset emme taida käyttää noin riemukkaita ilmaisuja," mumisin. Jätin sentään kertomatta, että "vittu kovempaa" tuli mieleen lähimpänä synonyyminä.

Päivän kysymykset

1) Mitä tekisi elämällään?
2) Kuinka reilu parikyppinen Riikka Pulkkinen on onnistunut kuvaamaan eri ikäisiä ihmisiä niin hienosti kirjassa "Raja"?
3) Miksi en löydä hyvännäköisiä kenkiä?
4) Miten ihmiset jaksavat kulkea töihin Helsinkiin jostain kaukaa?
5) Voiko valita väärin ja päätyä kitkeräksi roskakuskiksi?
6) Mitä pitäisi harrastaa?
7) Miksi täällä ei koskaan paista aurinko?
8) Kuinka ihmiset pysyvät järjissään tammikuussa?
9) Pitääkö 26-vuotissynttäreitä juhlia?
10) Pitäisikö jatkaa töitä?

PS. Miksi en osaa laulaa?

Eka kerta

Viimeisen puolentoista vuoden aikana on ystäväpiirissä ollut paljon ekoja kertoja. Ensimmäinen vauva, ensimmäinen omistusasunto, ensimmäinen vakituinen työpaikka, ensimmäinen vanhemman menetys, ensimmäiset häät ja jopa ensimmäinen avioerokin. Tuntuu että niistä toisenlaisista ekoista kerroista, eli teini-iän ekoista hiprakoista, seurusteluista, sauhuista, kotoa ja yhteenmuuttamisista on vasta vähän aikaa. Tai itse asiassa aika kauan, se aika vaan on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Ja mun hampaat kalisee noiden aikuisten ekojen kertojen edessä ihan toiseen tapaan kuin vuonna -94 Herusten kioskilla kun joku tarjosi lonkeroa.

Kalisemista edisti lähestyvä synymäpäivä sekä poikaystävän esittämä kysymys; "Milloin me otetaan asuntolainaa?" "Nnngh. Ei meillä ole rahaa sanoin." "Säästetään." "Mitäs jos säästettäisiinkin siihen Trans-Siperian junaan?" mä ehdotin. Itse asiassa näin jo samalla itseni sieluni silmin rinkka selässä jossain travelleri-hostellissa Mongoliassa. Jau. Pitäisiköhän ottaa rastat?

Epämääräinen mini-kriiseily jatkui aamulla metrossa. Huomasin vilkuilevani noin lukioikäistä pojankloppia jolla roikkui rengas sieraimista ihan vain saadakseni selville saisinko yhtään katsetta takaisin. Todistaisi että tässä ollaan vielä nuoria ja vetäviä. En onnistunut saamaan aikaan näkyviä tuloksia. Siirsin ajatukseni takaisin Trans-Siperian junaan, rastoihin ja sen sellaiseen.

Sitten sattui jotain hassua. Toimistoomme tuotiin uusia huonekaluja ja yksi firman pipopäisistä kundeista näytti hämärästi tutulta. Mä tajusin että se oli mun vanha sokkotreffi menneiltä vuosilta. Mahtavaa! Elävä todiste kreivin aikaan siitä että olin ehkä ollut (ainakin olevinani) villi ja vapaa, höntyillyt kaupungilla sekä tapaillut pipopäitä. Haa. vaihdettiin pari sanaa ihan ystävällisessä hengessä ja istuin tyytyväisenä takaisin tuoliini. Onneksi pipopäät olivat jo ennättäneet lähteä, kun muistini alkoi ladella minulle muutakin kyseisestä hepusta. Kuten sen, että kyseiset sokkotreffit olivat katastrofi. Juuri sellaiset klassisen vaivaantuneet joilloin ei keksi mitään sanottavaa. Ja että törmäsin häiskään toistekin kaupungilla kesäyönä jatkojen jatkoilla, jossa olin olevinani todella fiksu ja filmaattinen todistellakseni mitä tyyppi menetti mönkään menneillä treffeillä. Aamulla oli järkyttävä krapula ja korvat punaisena jutuista joilla olin noin kello kuusi aamulla briljeerannut. Urgh.

Aloin pikkuhiljaa palailla todellisuuteen, johon tänä perjantaina kuuluu lenkki raskaana olevan ystävän kanssa, huomenna ystäville ja niiden puolikkaille syötettävän aterian suunnittelu sekä pojan kainalossa köllöttely meidän (vuokra!)kodissa. Keski-ikäistä? Varmaan. Mutta ah, aika kivaa.

Mun hampaat kalisee edelleenkin ihan yhtä paljon noista ekoista kerroista joista koko juttu alkoi, mutta kai tämä on jo ainakin alku. Tai jos ottaisi sitten joskus sitä asuntolainaa niin paljon että sillä rahalla pääsisi Siperiaankin?

Tiikerin raidat

Lähipiirini tietää minut varsin laiskaksi ja työtä vieroksuvaksi yksilöksi. Jo yläasteen aikaisessa kesätyössä jäätelökioskissa tunsin itseni hyvin rasittuneeksi ja raskautetuksi. Opiskelujen ohella tehdyissä siisteissä sisäduuneissakin on aina niin kiireistä ja stressaavaa. Jo vuosia olen harkinnut opettajan uraa ihan vain kesälomien vuoksi.

Ilmeisesti laiska olemukseni on kuitenkin alkanut alistua vääjämättömän edessä, töitä on tehtävä jos aikoo asua Kruununhaassa ja ostella sellaisia vaatteita joista ärsyttävä Ebba von Sydow kertoo blogissaan. Isoveljeni huomauttaisi tähän kohtaan todennäköisesti jotakin myös opintolainojen takaisinmaksusta. Joka tapauksessa, olen täysin tapojeni vastaisesti viime aikoina huomannut työnteosta koituvan erinäisiä myönteisiä asioita psyykelleni!

Viime perjantaina ensimmäisen työviikon jälkeen ei mikään olisi voinut olla parempaa kuin hakea pizzaa ja DVD, maata lökiksissä lattialla ja tuntea niiiin ansainneensa sen. Torkkua melkein ja raahautua onnellisena sänkyyn tietäen, että kukaan ei herätä aamulla. Ja sitten herätä seuraavana aamuna, kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Juoda kahvia aamutakissa ja lukea Hesaria. Hah, vapaapäivä. Tai kun tänään ylitöiden jälkeen kävelin keskustaan, päätin ansaitsevani Engelin jumalaisen vuohenjuustosalaatin (okei, lämpimät ruuat menivät yli budjetin), jota söin hiljaisessa nurkkauksessa kynttilän valossa lehtiä lukien. Ihanaa, ei tarvitse puhua kenellekään! Ja tarjoilijapoika oli ehkä maailman ystävällisin. Helsingissä. Tammikuussa. Käsittämätöntä!

Kun tuota listaa katsoo, ei se itse asiassa näytä kovin kummoiselta. Mutta siinä se juju piileekiin. Ilman aamuista kellonsoittoa, paria ylityötuntia ja perjantain odotusta ei olo olisi noista jutuista varmaankaan niin tajuntaa räjäyttävä.

Tästä on nyt otettava kaikki irti, todennäköisesti ensi viikolla olen jo unohtanut moisen hapatuksen. Tiikeri, raidat ja niin edespäin.

Se tyylistä

Olen salaa joskus nyrpistellyt nenääni Helsingissä tuulitakeille ja linttaan astutuille saapikkaille. Niin, ja kenkävalikoimalle yleisesti, eihän täältä mitään löydy! Kunhan saan aikuisten oikean työn sipsuttelen pitkin katuja vain toinen toistaan upeammissa kengissä joita säilytän kotona kenkälaatikoissa niinkuin sinkkiksen Carrie.

Hmpf. Väärin meni. Arjen taas alettua olen minäkin nimittäin liittynyt niihin, jotka tammikuun aamun pimeydessä ja vesisateessa rahjustavat töihin. Kellon soidessa on pilkkopimeää, ja se piru soi kun on vielä aivan taju kankaalla (todellakin, männä aamuna näin unia ruutanoista. Miksi ihmeessä??)

Kuuma suihku, appelsiinit ja omatekoinen mehu saavat jotenkuten tajunnan käyntiin. Hop, takki niskaan, mokkaiset korkkarisaappaat jalkaan, ulos ja läts. Kolmen askelen ja puolen tunnin valveilla olon jälkeen päivä pilattu. Diagnoosi: märät räpylät. Sinnikkäästi on kuitenkin jatkettava, ettei kellokortti menisi miinukselle ja minua laitettaisi toimiston nurkkaan häpeämään. Noin viiden askelen jälkeen märät räpylät alkavat sitten koskea. Diagnoosi: liian korkeat korot märissä kengissä. Ei hyvä. Päivä tuplasti pilalla. Pure hampaat vaan yhteen, kauneudesta on kärsittävä!

Tätä hetken aikaa aamuhämärissä harrastettuani minulle valkeni jotain. Helsingissä kärsitään talviaamuisin jo muutenkin sen verran, ettei ole ihme että piikkikorkojen esiintyminen rajoittuu maantieteellisesti jonnekin Pariisin korkeuksille. Pariisilaisilla kun on varmaan tammikuussakin sen verran enemmän la joie de vivreä verrattuna meidän la merdeen, että siihen kyllä mahtuu yksi korkkarituska aamuisin.

Tämän suuren oivalluksen jälkeen olen kiskonut aamulla villasukat, lenkkarit ja säärystimet jalkaan, piiloutunut pipon alle ja hihkunut onnesta paikasta A paikkaan B siirryttyäni kun jalat ovat kuivat, päkiöihin ei satu ja olen taas kerran selättänäyt pimeän, tuulisen ja sateisen kaupungin.

Mutta niissä lenkkareissa on kyllä kukkasia.