Se tyylistä

Olen salaa joskus nyrpistellyt nenääni Helsingissä tuulitakeille ja linttaan astutuille saapikkaille. Niin, ja kenkävalikoimalle yleisesti, eihän täältä mitään löydy! Kunhan saan aikuisten oikean työn sipsuttelen pitkin katuja vain toinen toistaan upeammissa kengissä joita säilytän kotona kenkälaatikoissa niinkuin sinkkiksen Carrie.

Hmpf. Väärin meni. Arjen taas alettua olen minäkin nimittäin liittynyt niihin, jotka tammikuun aamun pimeydessä ja vesisateessa rahjustavat töihin. Kellon soidessa on pilkkopimeää, ja se piru soi kun on vielä aivan taju kankaalla (todellakin, männä aamuna näin unia ruutanoista. Miksi ihmeessä??)

Kuuma suihku, appelsiinit ja omatekoinen mehu saavat jotenkuten tajunnan käyntiin. Hop, takki niskaan, mokkaiset korkkarisaappaat jalkaan, ulos ja läts. Kolmen askelen ja puolen tunnin valveilla olon jälkeen päivä pilattu. Diagnoosi: märät räpylät. Sinnikkäästi on kuitenkin jatkettava, ettei kellokortti menisi miinukselle ja minua laitettaisi toimiston nurkkaan häpeämään. Noin viiden askelen jälkeen märät räpylät alkavat sitten koskea. Diagnoosi: liian korkeat korot märissä kengissä. Ei hyvä. Päivä tuplasti pilalla. Pure hampaat vaan yhteen, kauneudesta on kärsittävä!

Tätä hetken aikaa aamuhämärissä harrastettuani minulle valkeni jotain. Helsingissä kärsitään talviaamuisin jo muutenkin sen verran, ettei ole ihme että piikkikorkojen esiintyminen rajoittuu maantieteellisesti jonnekin Pariisin korkeuksille. Pariisilaisilla kun on varmaan tammikuussakin sen verran enemmän la joie de vivreä verrattuna meidän la merdeen, että siihen kyllä mahtuu yksi korkkarituska aamuisin.

Tämän suuren oivalluksen jälkeen olen kiskonut aamulla villasukat, lenkkarit ja säärystimet jalkaan, piiloutunut pipon alle ja hihkunut onnesta paikasta A paikkaan B siirryttyäni kun jalat ovat kuivat, päkiöihin ei satu ja olen taas kerran selättänäyt pimeän, tuulisen ja sateisen kaupungin.

Mutta niissä lenkkareissa on kyllä kukkasia.