Nerokasta

Olen vihdoin löytänyt radiokanavan joka miellyttää. Hurraa! Radio Helsinki on tuo löytö, aiemmin se ei jostain syystä kuulunut luonani.

Joka tapauksessa, aamulähetyksessä kerrottiin mainio idea Ruotsista. Ovat päättäneet Tukholmassa sijoittaa kirjastoja sinne, missä ihmiset liikkuvat, eli metroasemille. Nerokasta!
Oma kirjastossa käyminen on jatkuvasti vastatuulessa ihan vain siksi, että en ikinä ehdi viedä kirjoja takaisin ajoissa. Laiskuutta ja saamattomuutta? Ehdottomasti, mutta minkäs luonteelleen tekee.

Minäkin haluan Kaisaniemen metroasemalle kirjaston. Kiitos.

Oj Håkan <3

Olen pyrkinyt välttämään kiroilua blogissani mutta tänään oli vitutus. Nimittäin deittailuvitutus. Tiedättehän, sellainen mikä iskee kun jossain vaiheessa tuntuu että kaikissa tapaamissasi miehissä on jotain vikaa (itsessähän ei siis koskaan).

Joku on liian kaukana, toinen liian fiini, kolmas ei vain sytytä, neljännen kanssa ei voi olla rutuinen, viides on puhdas pelaajaaja, kuudes jo aiemmin hankalaksi todettu...Jossain vaiheessa sitten koko homma vain rupeaa tökkimään todella paljon ja tulee, kuten sanottu, vitutus.

Päätin todistaa, että olen itsenäinen nainen ja kykenen täydellisesti kuluttamaan aikaani huudattamalla Musea ja näyttäessäni itselleni, että olen lahjakas ja luova taikomalla UFF:ilta löydetystä mekonhirvityksestä Carrie Bradshaw -henkisen takin lauantain häihin. Ja höpö höpö, väärinpä luulin. Tai no, luova saatoinkin olla kuvitellessani että rytkystä saisi jotain muuta kuin hermoromahduksen ja ompelukoneen langat solmuun. Saksiessani ryysyä roskikseen totesin, että vitutus ei ainakaan ollut kadonnut, päinvastoin.

Päätin helpottaa oloani lähtemällä kävelylle vesisateeseen. Sopi olotilaan. Kävellessäni kohti Kauppatoria huomasin että Gothenburg-laivan vieressä näytti olevan lava ja siellä keikka alkamassa. Lähemmäksi päästyäni totesin, että lavalla oli ruotsalaisbändi ja kaksi minuuttia myöhemmin huono tuuli oli mennyttä. Pfiuf, kadonnut tuhkana tuuleen.

Ei aavistustakaan mikä bändi oli kyseessä, mutta ne oli vaan niiiiiiiin ihania! Sillä tavalla miten vain ruotsalaiset varmaankin voi olla. Energisiä, positiviisia ja lauloi biisejä joista vaan tuli hyvä mieli ilman että se on yhtään kornia. Rakastan maatani, vannon sen. Valitettavasti meillä ei vain koskaan tehtäisi sellaista musaa. Mutta saahan sitä sitten tarpeeseen naapurista.

Paljastui Håkan Hellströmiksi keikkajulisteesta. Oij Håkan, jag är älskad. Niinhän ne sanoo; se tulee silloin kuin vähiten odottaisi.

Rintsikat tulessa (ei kylläkään ne uudet Calvin Kleinit)

Olenpas ollutkin kovasti vaahtoamatta. Ei varmaankaan siksi ettei vaahdottavaa olisi, vaan siksi, että vaahtoaja on ollut kovin juoksujalalla viimeisen kuukauden. Myös uusi työpaikka on haitannut kovastikin sosiaalista elämää messengerissä, Facebookissa roikkumista ja blogin kirjoittamista. Hävytöntä kertakaikkiaan.

Olen tämän vuoden aikana nähnyt hämmentävän paljon lastenelokuvia, syystä x ja z. Viimeisin niistä oli nimeltään Horton, joka kertoi "sympaattisesta elefantista joka löytää pölyhiukkasesta elämää". Pätkä oli itse asiassa aika hauska. Ainoa ongelma oli että monen feministin ajelemattomat karvat nousisivat kyllä pystyyn Hortonia katsoessa. Miksi?

No siksi, että kaikki mitään olevat otukset filmissä olivat miespuolisia. Tai oli toki naispuolisiakin. Pölyhiukkasen pormestarilla oli 96 tytärtä ja 1 poika. Kappas kummaa, yksi filmin teemoista oli pormestarin ongelma siitä, että se ainut poika ei halunnut pormestariksi aikuisena ja isän piti miettiä miten kääntää pojan pää. Miksi hitossa kukaan niistä 96 tytöstä kelvannut?! Kaupungin tapahtumia puolestaan ruodittiin valtuustossa, jossa valtuutettuina oli vain vanhoja ukonkäppänöitä, ei tietenkään yhtään naispuolista joukossa. Kun sitten tuli se kohta tarinasta, jossa koko kaupunki on vaarassa tuhoutua, intoutuu se ainut poika tietenkin ja pelastaa pölyhiukkasmaailman. Sanomattakin on selvää, ettei edelleenkään 96 tytön joukosta löydy yhtäkään joka olisi osannut asian eteen laittaa tikkua ristiin.

Tarinassa oli toki pahiksiakin. Toinen ilkeä kenguruakka, joka haluaa tuhota pölyhiukkasen ja sen mukana kaupungin. Keski-ikäinen, selkeästi yksinhuoltajakenguru, katkeroitunut ja ahdasmielinen. Kenguru käy palkkaamassa häijyn korppikotkan hoitamaan tuhoamisoperaation. Korppikotkan nimi on tietenkin Vlad, joka puhuu vahvalla venäläiskorostuksella.

Ja samanlaisia esimerkkejä on lasten ja aikuistenkin DVD-hylly täynnä. Tavallinen esitystapa on, että pojat ovat aktiivisia ja kykeneväisiä, tytöt syrjässä ja passiivisia, ulkomaalaiset rikollisia. Etenkin tuo ulkkarit rikollisen rooleissa -homma paistaa jenkkileffoista. Jos rosvo ei ole arabi tai venäläinen, ainakin sillä on brittikorostus.

Joku voi väittää näitä pikkumaisuuksiksi ja ehkä sitten sellaisia ovatkin. Pelottavaa niissä vain on se, että tällaisia esitystapoja pidetään aivan normaaleina. Ja kun jostakin asiasta tulee normaalia, sitä on vaikeaa kyseenalaistaa, vaikka asialla ei olisi mitään tekemistä normaaliuden kanssa.

Heips Olli-Pekka,

Mitä sulle sinne Nokialle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Kiitti ku ootte suunnitelleet kovasti viime aikoin uusii puhelimii siel Keilalahdes ja Kiinas! Mäki oon saanut teilt uuden puhelimen ja oon opetellu sitä nyt käyttää.

Mul ois nyt pari kyssärii sulle sinne naapuriin (mä oon nykyään Ruoholahdes töis, joten eiks me vähän sellasii siis olla?). Mut kuiteski, täs tulee:

1.Miks teijän puhelimet on sillain nykyään aika hankalii, et löytääkseen sen mist soittoäänen voi vaihtaa pitää lukee 78 sivuu käyttöohjeit?

2. Miks te luulette siel et jos mä haluun muokata jonkun tietoi mun puhelinluettelos, ni se ois lempinimi tai titteli ja sellasii? Ku te tarjootte esim. niit valikos ekana. Mä luulen et numeroo kandeis kans tarjoo aiemmin ku rimpsun vikana!

3. Miks mun puhelinluettelo katos ku mun luurii synkronoitiin toimiston koneisiin vaik siit tehtiin varmuuskopio ja nyt mul ei oo enää kenekään numeroit? Paitsi jonku Ukko Metsolan joka on meijän työpaikan puhelinluettelos ja jota mä en oo koskaan tavannu. Et kyl se synkronointi tavaallaan toimi, mut tavallaan ei. Tietty onhan yx numero parempi ku ei mitää...

4. Miks teijän insinöörit on laittanu puhelimen herätyskelloon sellasen toiminnon, et ku asettaa herätyksen luuri kertoo et kuin mont tuntii ja minuuttii herätykseen on? Se ei oo kauheen kivaa ku se kertoo et "herätykseen aikaa 4 tuntia 23 minuuttia". Tiiäks sen sanonnan et "Mitä mieli ei tiedä sitä sydän ei sure?" No joo, mut nyt tiiät.

Vastaathan nopskaa!

Terkuin,
Satunnainen vaahtoaja

Ps. Terkkui Jormalle kans! Onkse tykänny olla eläkkeel?

Ikuisuuskysymys

Olen suuri punaviinin ystävä ja tietenkin vuosien mittaan kaatanut useammankin lasillisen kyseistä nestettä milloin mihinkin; uudelle mekolle, äidin juhlapöytäliinalle, kaverin rinnuksille ja niin edespäin. Kaikkihan toki tietävät punaviinin kirot, läikkiä on kerta kaikkiaan hankalaa saada pois ja usein muistoksi jää ainakin sopivassa valossa kellertävä tahra.

Mutta. Muistaako kukaan IKINÄ läikyttäneensä valkoviiniä yhtäään mihinkään?! Vai johtuuko käsitykseni vain siitä yksinkertaisesta syystä, että punaviiniä juodaan enemmän ja sen läikyttämiseen liittyy aina kauhisteluefekti? Esimerkiksi juhlissa punaviinin läikyttäminen aiheuttaa yleisen alkavaa katastrofia muistuttavan hälytilan läikyttäjän panikoidessa aiheuttamaansa sotkua uudella valkoisella matolla, juhlien houstin kontatessa lattialla suolasirottimen kanssa ja vieraiden päällistellessä ympärillä.

Legendaarisiin punaviinitahratarinoihin kuuluu muuten erään tuttavani vilpitön yritys putsata kaatamansa punaviini pois matolta kaatamalla päälle lisää. Oli nautittu vissiin yksi liikaa.

Joka tapauksessa, olen vakuuttunut, etten ole eläessäni kaatanut yhtäkään valkoviinilasillista uuden mekon päälle ja voin siis olla täysin vakuuttunut elämään kätkeytyvästä suuresta ironiasta.

Argh FM

Vaahtoajaa ovat kiukuttaneet jo pidemmän aikaa suomalaiset radiokanavat. Kysehän on toki täysin makuasiasta, mutta tulkoon nyt taas ihan täydeltä laidalta. Sillä on se nyt ^*#%&le ettei tuolla toosassa ole yhtään suomenkielistä kanavaa, joka tekisi hyvää toimitettua ohjelmaa noin kaksvitosille (johin kyllä vain, itseni luen, EN lähemmäs kolmekymppisiin) ja soittaisi siihen väliin musiikkia, joka ei ole soittolistalta peräisin, vaan asiansa osaavan musatoimittajan. Mutta ei. NRJ ja Kiss ovat olleet pannassa jo useamman vuoden. Menemättä edes Novaan, josta sain ikuiset traumat työskennellessäni siivoushommissa telakalla eräänä kesänä ja jossa kyseinen kanava soi keskusradiosta. Jore Marjarannan kiljuma "Niin paljon tuskaa mahtuu pieneen sydämeen pieneen sydämeen" saa vieläkin minussa aikaan vastustamattoman halun riistää hengen itseltäni kuurausmopin avulla tavalla tai toisella. YleX:ltä voi olla toiveita kuulla toimitettua ohjelmaa, mutta aamuradio jota erityisesti kaihoilen on X:llä ihan liian raskas vaahtoajan makuun ja muutenkin vähän ankea. Ei Teräsbetonia aamiais- eikä muuhunkaan pöytään, kiitos. Groove FM menettelee musan puolesta, mutta toimitettua ohjelmaa sieltä ei tule ja 70-luvun lemmenlaivamusan henkiset viritykset menevät kyllä välillä vähän turhan pitkälle grooveilussaan.

Onkin siis tultava siihen visionäriseen tulokseen, että ennen oli kaikki paremmin. Oi niitä kultaisia Radio Mafian aikoja, jolloin radiota oli oikeasti kiva kuunnella, juontajat olivat toimittajia eikä musa tullut päiväohjelmissa suoraan soittolistalta. Kaipaan myös suunnattomasti Tarja Kulhoa Korson Räkkärimarketista, Leilaa ja Annukkaa sekä Alivaltiosihteeriä, jota kuullakseen pitäisi muuten kuunnella Radio Suomea. Apua. Erityisen vaikutuksen minuun teki Tarja Kulhon raportti Korsosta jossa häntä luultiin pyöräileväksi Jeesukseksi. Tiedän, jotta juttu olisi hauska olisi pitänyt kuulla se.

Kenen portaalle pitäisi mennä istumaan jälleen kerran se dynamiittipötkö reidessä että saisi Mafian takaisin?

Bizarro!

Italialaiset ovat käyneet jälleen kerran muistuttamassa meitä siitä, miksi demokratia on vähintäänkin arveluttava tapa järjestää valtion elämä. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että jo kolmatta kertaa pääministeriksi päätyy Silvio Berlusconi?

Äijä on ollut oikeudessa selvittelemässä bisneksiään k-a-k-s-i-t-o-i-s-t-a kertaa, syytelistalla useampaan kertaan veronkierto, kirjanpitorikokset, lahjonta ja korruptio. Kertaakaan Berlusconia ei kuitenkaan ole tuomittu, osa jutuista on edelleen käynnissä. Ja tietenkin pääministerinä ollessaan säädätti lain, jonka mukaan pääministeriä ei voi oikeudessa tietyistä asioista syyttää.

Berlusconi omistaa myös neljä valtakunnallista tv-kanavaa viidestä ja pääministerinä vaikuttaa epäilemättä kansallisen RAI-kanavan taustalla. Edellisellä kaudellaan Berlusconi onnistui saamaan Italian talouden surkeaan jamaan kun samalla kasvatti henkilökohtaista omaisuuttaan miljardeilla. Niin ja teki toki kasvojen kohotuksen.

Naismaustaan Berlusconi ei vaikene. Herra on huomannut parlamenttisalissa, että oikeistolaiset naiset ovat selvästi paremman näköisiä kuin vasemmistolaiset, eikä toki arkaillut kertoa tätä julkisesti. Miten hienostunutta, splendido!

Tai ehkä kaiken kaikkiaan pikemminkin bizarro. Koko juttu.

Päivän mediaosuma

Kylläpä vaahtoajaa taas korpeaa lehtien luvun jäljiltä. Päivän mediaosumien korkeinta kastia:

Helsingin Sanomat: "Päivi Lipponen tarttui haravaan". Ooh la laa! No ei siinä mitään, juttusarjassa haastetaan pääkaupunkiseudun virkamiehiä ja poliitikkoja tekemään erilaisia asioita. Idea onkin varsin hyvä ja on oikeasti ihan kiva että Päivikin on tarttunut harvaan.

Enemmän tympiikin itse asiassa toimittaja joka jatkaa juttua: "Vettä sataa. Lipponen tarttuu lehtiharavaan. Otteista näkyy että hän on haravoinut ennenkin, eikä vain seurannut katseellaan kun muut tekevät töitä. Kokemus on hankittu jo lapsena Länsimäellä ja vanhempien kesämökillä Porvoossa."

Tsiisus. Itselleni ei olisi lukijana tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä, etteikö Päivi Lipponen tai vaikka itse pääpiru Tarja Halonen osaisi HARAVOIDA. Tulee väkisin mieleen noin vuoden takainen NYT:in lehtijuttu Päivi Lipposesta, jolloin hän väitti käyttävänsä metroa jatkuvasti, mutta toimittajan seurassa olisi lähtenyt Hakaniemen asemalta väärään suuntaan. NYT kirjoitti asian juttuunsa varsin ivalliseen sävyyn ja syytä onkin, kun kaupunginvaltuutetun ja kansanedustajan valkoinen valhe tuntuu aika ilmeiseltä. Ja nyt sitten hyvitellään. On se kyllä hienoa, että otteista näkyy että Päivi on haravoinut ennenkin! Ihan kuin me kaikki muutkin tavikset. Pidänkin asian mielessäni valitessani ensi syksynä itselleni edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustoon. Pitäkää tekin!

Missä vika?

Olen tarkastellut asuntoani viime aikoina melko kriittisellä silmällä. Värit ovat kalvakoita, tilaa ihan kamalasti ja kodikkuus vähän kateissa sen jälkeen kun tuosta kodista muutti sen toinen asukki pois. Olen yrittänyt kovasti miettiä pitäisikö vaihtaa asuntoa vai jatkaa eloa tuolla. M lohdutti minua pulmassani toteamalla"Onneksi vika ei ole asunnossa vaan omistajassa". Ei hätää siis!

Tulevaisuudennäkymiä

Äyh. Ei kannata viettää viikkoa sängyssä sairastaen ja sen jälkeen monen päivän pyhiä, etenkin jos elämä on vähän niin kuin "hold" -asennossa. Viikko sitten oli jännittävää ettei ollut tietoa tulevasta. Että mikäköhän jännä työ, poika, matka tai juttu seuraavaksi tapahtuu. Viikon sairastamisen ja sen jälkeisten sohvalla makaamisen jälkeen olen vakuuttunut, ettei koskaan enää tapahdu yhtään mitään. Ei tule poikaa, matkaa tai juttuja. Päädyn töihin valtion jätepaperiarkistoon, tienaan niin vähän ettei minulla ole varaa matkustella tai käydä ulkona ja siksi erakoidun nopeammin kuin kukaan osaa arvata. Napani pölyttyy ja pikkuhiljaa minulle kasvaa parta.

Oops I did it again...

Ja katsoin Gilmoren tyttöjen 3. tuotantokauden, eli 22 jaksoa 2,5 vuorokaudessa, toisin sanoen 60 tunnissa. Lieventävänä asianhaarana ja venäläisklassikosta vapauttavana tekijänä katsottakoon vakava sairaus jonka kourissa makasin sängyssä suunnilleen nuo 60 tuntia.

Olen aina ollut myös huono ottamaan rangaistuksia vastaan. Greyn anatomiasta rapsahtanut "Saatana sapuu Moskovaan" urakka Thaimassa jäi vähän puolitiehen. Saatana itse asiassa saapui äidin matkalaukussa Helsinkiin kaksi viikkoa ennen minua ja kirjanmerkki taisi jäädä sivulle seitsemän muistuttamaan mistä voin jatkaa. Sitten seuraavalla Thaimaan matkalla.

Tyypillistä...

Tulla kipeäksi juuri silloin kun päätit boikotoida Makuunin vuokra-DVD hinnankortuksia jättämällä edellisen illan rainat vuokraamatta ja samana päivänä kun Hesarin tilaus loppui. TV:stäkin näyttäisi tulevan sellaisia ohjelmia kuin Mäkihypyn maailmancup, viittomakieliset uutiset ja Lehmän vuosi. (Ohjelmatiedot: Osa 5/6 Jaana saa ikävän muistutuksen vapun vietosta.)

Mutta aina on etsittävä positiivisia puolia; vihdoin oiva tilaisuus hoitaa kaikki rästiin jäänyt kattoon tuijottaminen!

Koulutuksen mitta

Tuossa pöydällä se nyt sitten on. Nimittäin todistuspyyntö valmistumisesta. Enää puuttuu sen kiikuttaminen opintotoimistoon ja sitten jään vain odottelemaan todistusta ja kuoharia.

Kun miettii taaksepäin tätä akateemista uraa voisi sen laittaa seuraavasti; Kaikkein vaikeinta oli päästä sisään ja ulos. Välissä ei juurikaan tarvinnut kuin juoda olutta ja vastailla tenteissä sellaisiin kysymyksiin kuin "Miten Ally McBeal kuolisi jos kuolisi?" Ulospääsyssä suinkaan vaikeinta ei ollut gradu. Sen kanssa olin onnekas ja kirjoittelin sitä laten ääressä Berliinin kahviloissa. Tuskaa tuotti lähinnä viimeistely kahdessa viikossa kun sainkin yllättäen töitä. Ja tuosta ennenaikaisesta työllistymisestä johtuen myös gradun arvosanan saaminen oli hivenen tuskallinen kokemus. Läpi meni kuitenkin ja se kai on tärkeintä.

Mutta sen oikean tuskan yliopistolta ulospääsyssä tuotti byrokratia. Kukaan ei ollut koskaan kertonut miten kyseisestä laitoksesta pääsee pois. Opinahjoni nettisivuja ei parhaimmalla tahdollakaan voi kutsua erityisen selkeiksi. Opintokokonaisuuksista merkintöjen hakeminen oli oma shownsa. "Alleviivaa rekisteristä eri väreillä suorittamasi kokonaisuudet." Whaat? Mä kun kuvittelin olevani ainut vuodessa 1975 elävä. Mutta että viestinnän laitoskin?? Lopulta oli sitten vertailtava, ynnäiltävä ja tuherrettava, jotta sai selville täsmäsivätkö kuuden vuoden (okei, seitsemän) opinnot uusiin opintosysteemeihin, pisteisiin ja viikkoihin. Argh. Kohdallani homma vei kolme kuukautta.

Tänä aamuna kun vihdoin kirjoitin tutkintotodistuspyyntöä (kyllä, taas alleviivaten, sormilla laskien ja hiki virraten) meinasi aivokapasiteetti lopullisesti romahtaa. Mutta ehkäpä tässä sitä koulutuksen tasoa mitataankin. Olet saavuttanut akateemisen sivistyksen kun kykenet täyttämään tutkintotodistuspyynnön.

What a wonderful life

Mahtavaa! Olen siirtynyt henkisesti vuodesta 1974 vihdoin 2000-luvulle ja hankkinut digiboxin. Ja aivan mahtavuutta, heti pääsin siirtymään uudelta vuosituhannelta ah, niin ihanalle 90-luvulle, kun Sub näyttää Fredejä alusta. Jihaa! Kaikilla on ihan kamalat vaatteet, vielä kamalammat hiukset ja näin juuri jakson jossa Joey ja Chandler ostavat futispöydän. Eikö se ollutkaan siellä aina??

Parhautta.

Kerro mulle missä sul on rusketusraidat...

Ei yhtikäs missään. YKSI viikko paluusta KUUKAUDEN lomalta Thaimaasta, eikä enää raidan raitaa jäljellä. Paitsi tukassa se yksi värjäysvirhekohta. Kaiken kukkuraksi sitä rusketusta kun pitää hankkia näinä maailmanaikoina henkensä kaupalla taistellen UV-säteilyä ja aurinkoihottumaa vastaan. Kohtuutonta, kertakaikkiaan.

Haluan antaa myös käytännön vinkin kaikille lukijoille, aulis kun olen. Lomalta palaavalle kolleegalle ei kannata ensi sanoinaan sanoa: "Ethän sä oo yhtään ruskea."

Laiskuus on ystäväni, apatia toinen nimeni

Mikähän hitto siinäkin on, että aaaaina, siis ihan joka kerta lomalta palaaminen on ihan yhtä kettua? Ihan vilpittömästi viikko sitten vielä ajattelin että "onpas mukavaa mennä taas töihin ja että elämä palaa uomiinsa." Juuri sellaista lomalla olijan puolihumalaista hourailua parin mai thain jälkeen, sanon minä! "Onpas mukavaa mennä töihin" -fiilistä kesti ehkä noin kolme minuuttia maanantai-aamuna, eli juuri sen verran kun hehkutin työtovereille kuinka upeaa lomalla oli. Sen jälkeen aivot vajosivat jonkinlaiseen sumeuden loppumattomaan tilaan ja aamuisin herätessä olen sitä mieltä, että on aivan turhaa nousta. Olen yrittänyt tehdä kaikkea mikä ei vaadi suurta luovuutta, kuten taloushallintoa. Mutta mun aivoihin suorastaan koski kun yritin muistella mikä on debetin ja kreditin ero. Hmph.

Konsultoimani kanssakansalaiset ovat onneksi diagnosoineet olotilani lomakrapulaksi ja kertoneet, että pahimmillaan se saattaa kestää parisen viikkoakin. Siihen asti laiskuus olkoon ystäväni ja apatia toinen nimeni. Aamen.

Hämmentävää.

Olin tilannut yhden kevään maaliskuun alusta alkavaksi, mutta ikkunasta näyttäisi vahvasti talvelta.

Savadekhaa tai jotakin sinnepäin!

Vaahtoaja on palannut kuukauden Greyn anatomia-rehabilta Thaimaasta. Tosin homma meinasi mennä puihin jo loman kolmantena päivänä kun hotellin taivaskanavilta näytti tuo pirulainen tulevan. Onneksi olin jo nähnyt kyseisen jakson, joten luonteen lujuutta uhkuen vaihdoin kanavaa. Kotimaassa on ilmennyt myös epäilyksiä, että järjestin kotiinpaluuni tarkoituksella samalle päivälle kuin Greyn anatomian 4. tuotantokauden aloitus. Kiistän jyrkästi väitteet ja mainittakoon voitonriemuisella äänensävyllä, että jet lagista kärsivänä nukahdin kesken jakson. Väittäisin siis että addiktio on selätetty. Kunnon Grey-narkkihan olisi laittanut tulitikut silmiin ja huitaissut yhden Batteryn. Tosin tuokaan ei olisi varmaankaan ollut huono vaihtoehto siinä mielessä, että valvomalla kaksi tuntia pidempään olisin ehkä välttynyt heräämästä tänä aamuna klo 5 aamulla pirteänä kuin peipponen.

Matkan saldo rehabin ohella: Ei hippielämää, ei lomaromansseja, ei oliivi-ihoa, ei meduusan polttamia, ei malariaa, ei joogaa. Sen sijaan kevyt päivetys, aurinkoihottuma, Kwai-joki, yksi kuusikymppinen tanssittaja, katkarapuja, katkarapuja, katkarapuja, snorklausta, hyviä yöunia, aurinkoa, hiekkaa, shoppailua. Varsin hyvä, eikö?

Jet lagista edelleen kärsivät aivoni eivät juuri nyt kykene kovasti vaahtoamaan. Ennemmin kaikki näyttää vähän utuiselta ja varsin viehkeältä tuo harmaa loskasääkin. Parempi siis lopetella tähän. On kivaa olla taas kotona.

Ps. Mitä pitäisi ajatella kun löytää 11-vuotiaana ostamansa, tuohon aikaan ilmeisesti kovin coolin Peace-korun roikkumasta isänsä sängyn yläpuolelta?

Krapula

Mulla on kauhea krapula. Nimittäin Greyn anatomia-krapula. Eilen vetäisin viimeiset jaksot kolmannesta tuotantokaudesta. Seitsemänkymmentäviisi jaksoa Greyn-ketun-anatomiaa kuukaudessa. Uh, paha olo.

Kaikki alkoi ihan viattomasti. Ihan vain yksi tai kaksi töiden jälkeen, noin niin kuin rentoutumiseksi. Sitten kuvioihin tulivat yömyssyt, nukahtaisi sitten helpommin. Pikkuhiljaa homma karkasi käsistä, uni ei tullutkaan, piti aina saada vielä yksi lisää. Ulkoisesti kaikki oli kunnossa. Pystyin hoitamaan työt, käymään jumpassa ja näkemään ystäviä. Mutta silmäpussit kasvoivat ja mukaan tulivat psykosomaattiset oireet, kuten tuo töissä siivouskomeron edessä hengailu johon viittasin edellisessä entryssäni. Töistä lähtiessäni mietin jo kuinka korkkaan seuraavan boxin.

Viikko sitten aloin ymmärtää, että tähän on tultava loppu. Harkitsin kierteen katkaisemista tylysti lopettamalla kolmannen tuotantokauden kesken. Mutta voimat eivät vielä riittäneet ja Meredithillä ja Dr. Sheperdilläkin oli vaikeaa.

Eilen sitten vedin viimeiset jaksot ja päätin, että nyt se on loppu. Jos neljäs tuotantokausi on olemassa, se katsotaan nätisti televisiosta kerran viikossa. Palaan kohtuukäyttäjäksi.

Edessä on kuukauden rehab Thaimaassa. Rangaistukseksi menneestä kuusta ja pelotteeksi tulevan varalta otan mukaan kirjahyllyyn hienostelumielessä ostetun Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Mikäli menneen kuukauden kaltainen putki vielä toistuu, kovenevat rangaistukset. Jokaista boxia kohtaan yksi venäläisklassikko.

Luulisi DVD-boxien kansien pysyvän kiinni.

Tiedät, että olet katsonut liikaa Greyn anatomiaa kun..

...olet vilpittömästi närkästynyt siitä, että vaikka kuinka seisot työpaikkasi siivouskomeron lähttyvillä, kukaan komea ei kisko sinua sekstaamaan sinne kanssaan.

Vasemman aivopuoliskon toiminta heikennyt entisestään

Tänään on njäh päivä. Siinä mielessä, ettei itsestä saa irti edes kunnon vaahtoamista, vain tuollaisen mitättömän njähin.

Elän yli varojeni, todettakoon. Päätin aloittaa uuden elämän leikkaamalla Visa-kortin kahtia, mutta viime tingassa muistin, että lähden ensi viikolla kuukauden palkaattomalle lomalle Thaimaahan. Jonka jälkeen saan ihan yhtä huonoa palkkaa ja asun ihan yhtä kalliisti kuin nytkin. Ja todennäköisesti syön ulkona ja shopppaan vaatteita ja käyn keskustassa jumppasalilla...Hoi kaikki matikkavälkyt, ratkaisisiko joku tämän yhtälön yhtään positiivisemmaksi?

Uskon vakaasti ongelman johtuvan vasemman aivopuoliskoni synnynnäisestä vajaatoiminnasta, joka estää minua käsittelemästä numeroita millään järkevällä tavalla. (Vrt. Aivojen vasemmalla puolella havaittavissa synnynnäistä vajaatoimintaa, maaliskuu 2007) Onneksi käsitykseni mukaan suomalainen oikeusjärjestelmä tuntee käsitteen "heikkolahjainen" mikäli talouteni suunnassa ei näy muutosta.

Toivon nyt myös hartaasti, että kukaan työpaikaltani ei lue tätä kirjoitusta, ottaen huomioon että olen puljumme taloudenhoitaja, kirjanpitäjä ja sen sellaista.

30-

Vietin viikonloppuna synttäreitä. Taas yksi vuosi lisää. Eräs varsin sujuvasanainen ystäväni on joskus sanonut hyvin, että vanheneminen ei ole ollenkaan kamalaa. Päinvastoin, taas yksi vuosi lisää tätä elämää.

Mä olin synttäripäivänä täysin samaa mieltä ja oli hauskaa olla synttärityttö kun puhelin piippasi kivoja viestejä. Ainut hienoinen ahdistuksen hetki oli, kun tajusin, että se uusi ikä ihan oikeasti oli 27. K-a-k-s-i-k-y-m-m-e-n-t-ä-s-e-i-t-s-e-m-ä-n. Se on jo selkeästi 30- ennemmin kuin 20+. Mutta kiva silti kun tuli täyteen. Elämä on hyvää.

Perjantaina kaikista rakkaimmat ystävät olivat syömässä sekä eräs jota ei oltu nähty vuosiin. Ja oli ihan hirmu kivaa. Mitä siitä, että fondue jähmettyi pannuun tai että keittiössä kärysi hetken kuin pommin jälkeen. Olin myös ajatellut pitäväni hienon puheen joka saisi läsnäolijat kyynelehtimään ja kylmät väreet juoksemaan pitkin vieraiden selkäpiitä. Sen sijaan taisin fondue-taiston jälkeen vinkaista viinilasin takaa "syökää".

Olen viime aikoina miettinyt, että jotain on silti tapahtunut 20 plussan jälkeen. Jotain valintoja on jo tehnyt ja ne ovat kuitenkin lopulta olleet hyviä valintoja. Enää ei tarvitse koko ajan kyseenalaistaa tekemisiään, kun tietää jo jotain itsestään. Mikä on hyväksi ja mikä ei. Aina ei toki mene ihan putkeen kuten vaikkapa uuden vuoden entrystä voi lukea, mutta ainakin suunta on enemmän selvillä.

Hauskaa on myös se, että elämä tuntuu olevan tässä ja nyt eikä aina jossain muualla. On kivaa kun tuntee kuuluvansa sinne missä on, eikä tarvitse koko ajan miettiä minne seuraavaksi. On maailman parhaat ystävät, perhe ja kiva työ. On joku, jossakin ja osa jotain.

Se on hyvä.

Siis voi helvetti tota säätä

Miten tällä voi ihminen asua? Mä oon nähnyt auringon viimeksi kaksi viikkoa sitten. Kettu.

Våra tänker är med Sibbo

Kuuntelen nykyisin aamuisin Radio Extremeä. Musiikki osuu siellä hyvin mun korvaan. On myös helpottavaa kun suuri osa vitseistä menee ohi tajunnan aamuhämärissä, mutta taustalta kuuluu silti turvallista hölinää. Pimeässä Helsingissä on joku muukin kuin minä.

Mikäli olen kuitenkin oikein ymmärtänyt, myös Extremellä aamushow pyörii samaan tapaan kuin millä muullakin tahnsa kanavalla. Pari supliikki-tyyppiä, väännetään vitsejä, puhutaan musiikista ja viihteestä, Andre Wickströmistä sekä pilkataan välillä jota kuta onnetonta.

Tänä aamuna Extreme oli kuitenkin ottanut haltuunsa journalismin jaloimman tehtävän ja noussut puolustamaan yhteiskunnan murjomaa pientä ihmistä! Aamun ohjelma oli nimittäin omistettu Sipoolle, jonka liittämistä Helsinkiin puitiin tänään korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Extremen väki otti homman tosissaan. Haastattelussa oli kunnanvaltuutettuja ja asiaa ruodittiin lähetyksessä perinpohjin. Kahdet uutiset jotka ehdin kuulla käsittelivät Sipoota ykkösuutisenaan.

"Jag fundera bara hur detta kan vara möjligt i en demokratisk stat?" juontaja kysyi pöyristyeenä. Sanos muuta! Onneksi meillä on Extreme, kaikkien sorrettujen äänitorvi. Karmeampaa kohtaloa onkin vaikeampi kuvitella. Syntyä Sipooseen ja päätyä Helsinkiin!

Lähdin liikuttuneena kohti päivän velvollisuuksiani juontajan värisevä ääni korvissani kaikuen "Våra tänker är med Sibbo idag".

Puolustusvoimien pehmeä puoli

Tähän aikaan vuodesta lehdet lähettävät eri tahoille mediatietojaan mainosten toivossa. Tänään sain tiedon mainostusmahdollisuudesta lehdessä joka kertoo olevansa "Kokeileva, koskettava ja kutkuttava".

Enpä olisi ihan heti arvannut että kyseessä on Varusmiesliiton lehti Varusmies. Etenkin kun mainos oli painettu maastokuviolle ja "koskettavan" ja "kutkuttavan" efektiä lisäsi mainoksessa oleva edellisen numeron kansikuva, jossa poseeraa varsin kiukkuisen näköinen nyrkkeilijä juuri valmiina lyömään. Eikun siis varmaankin "koskettamaan" ja "kutkuttamaan".

On se ilmoja pidellyt

Mieltäni on jo pitkään vaivannut se, että olen vilpittömän inspiroitunut säästä. Ongelmalliseksi sosiaalisen kanssakäymisen kannalta asian tekee se, että jokainen tuntee sanonnan "On se ilmoja pidellyt". Kun istuu illallispöydässä hyvän ruuan ja seuran kanssa, bileissä, tai kadulla tuttuja tavatessa löydän itseni aina vaahtoamassa joko siitä että on niin karsea sää (useimmiten) tai jos on hyvä tuuri sirkutan typerän onnellinen hymy naamalla auringosta. Kanssakansalaiset todennäköisesti ajattelevat, että varsin köyhä ulosanti. Että eipä tässä mitään muuta puhuttavaa ole hyvän päivän ja kirvesvarren lisäksi.

Mutta kun sää on kiiiiiinnostavaa! Se tekee vilpittömän kiukkuiseksi ja ainakin tuplasti onnelliseksi, riippuen pilvien asennosta. Sään kanssa on elettävä päivästä toiseen. Koska se tuntuu Helsingissä vuosi vuodelta huonommalta, vaikuttaa se väistämättä tekemisiin. Koko viime kesän odotettiin kesän alkavan. Kesäkuun alusta pari kuukautta eteenpäin urheat helsinkiläiset vetivät toiveikkaana narutopit niskaan ja sandaalit jalkaan kaatosateessa ja aamupakkasissa. Suomenlinnaan mentiin värjöttelemään piknikkorin kanssa sormikkaat kädessä. Se oikea kuuma kesä taisi alkaa siinä heinäkuun 27. päivän tienoilla ja loppui noin heinäkuun 29. päivä. Nyt on sitten syyskuun alusta odotettu talvea, että selvittäisiin hengissä tästä pimeydestä. Se talvi tuli vihdoin 6.1 ja päättyi 10.1. Kokonaiset kolme kokonaista päivää meil ol´hanget nietokset.

Nyt voidaankin sitten aloittaa taas se kesän odottaminen.

Zen ei pidä Vaahtoajasta. Back.

Edellisessä tekstissäni olen julistanut heinäkuun uudeksi tammikuuksi. No, nyt on sitten tammikuu ja ilma on ihan yhtä hyvä kuin puoli vuotta sitten. Tammikuu on uusi heinäkuu.

Satunnainen vaahtoaja on ollut puoli vuotta hiljaa. Syynä ovat lähinnä olleet työkiireet, on kertakaikkiaan hävytöntä että työaikana ei enää ehdi vaahdota yhtään. Syksyn aikana on myös tapahtunut kaikenlaista suurta henk. koht. elämässä, ja päätin jossakin vaiheessa, että minusta tulee itse zen enkä koskaan enää kiroile tai vaahtoa.

Mutta eihän se sitten niin mennytkään. Joulu olikin vähän liian hyvä ollakseen totta. Villasukissa oloa, ei ylensyöntiä, pitkiä kävelyitä, joogaa ja ylemmyydentuntoisia päiväkirjamerkintöjä zenmäisestä luonteenlaadusta. Pullo skumppaa uuden vuoden aattona ja todellinen luonto paljastui. Tuloksena mennyt muisti, musta leuka ja kaverilla katkennut nilkka rymyämisen tuloksena. Surkeaa. Kertakaikkiaan.

Tästä ei oikein voi tehdä muita johtopäätöksiä kuin
a) Humalajuominen on julistettu pannaan ruoskinnan uhalla.
b) Kun kiukuttaa ei ehkä pitäisi aina joogata, vaan ehkäpä vaahdota täällä tai hakata nyrkkeilysäkkiä.

Sitten pitää vaan pitää sormet ristissä, että se zen suostuisi edes vähän hengaamaan sen vaahtoajan kanssa.