Mieltäni on jo pitkään vaivannut se, että olen vilpittömän inspiroitunut säästä. Ongelmalliseksi sosiaalisen kanssakäymisen kannalta asian tekee se, että jokainen tuntee sanonnan "On se ilmoja pidellyt". Kun istuu illallispöydässä hyvän ruuan ja seuran kanssa, bileissä, tai kadulla tuttuja tavatessa löydän itseni aina vaahtoamassa joko siitä että on niin karsea sää (useimmiten) tai jos on hyvä tuuri sirkutan typerän onnellinen hymy naamalla auringosta. Kanssakansalaiset todennäköisesti ajattelevat, että varsin köyhä ulosanti. Että eipä tässä mitään muuta puhuttavaa ole hyvän päivän ja kirvesvarren lisäksi.
Mutta kun sää on kiiiiiinnostavaa! Se tekee vilpittömän kiukkuiseksi ja ainakin tuplasti onnelliseksi, riippuen pilvien asennosta. Sään kanssa on elettävä päivästä toiseen. Koska se tuntuu Helsingissä vuosi vuodelta huonommalta, vaikuttaa se väistämättä tekemisiin. Koko viime kesän odotettiin kesän alkavan. Kesäkuun alusta pari kuukautta eteenpäin urheat helsinkiläiset vetivät toiveikkaana narutopit niskaan ja sandaalit jalkaan kaatosateessa ja aamupakkasissa. Suomenlinnaan mentiin värjöttelemään piknikkorin kanssa sormikkaat kädessä. Se oikea kuuma kesä taisi alkaa siinä heinäkuun 27. päivän tienoilla ja loppui noin heinäkuun 29. päivä. Nyt on sitten syyskuun alusta odotettu talvea, että selvittäisiin hengissä tästä pimeydestä. Se talvi tuli vihdoin 6.1 ja päättyi 10.1. Kokonaiset kolme kokonaista päivää meil ol´hanget nietokset.
Nyt voidaankin sitten aloittaa taas se kesän odottaminen.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment