Krapula

Mulla on kauhea krapula. Nimittäin Greyn anatomia-krapula. Eilen vetäisin viimeiset jaksot kolmannesta tuotantokaudesta. Seitsemänkymmentäviisi jaksoa Greyn-ketun-anatomiaa kuukaudessa. Uh, paha olo.

Kaikki alkoi ihan viattomasti. Ihan vain yksi tai kaksi töiden jälkeen, noin niin kuin rentoutumiseksi. Sitten kuvioihin tulivat yömyssyt, nukahtaisi sitten helpommin. Pikkuhiljaa homma karkasi käsistä, uni ei tullutkaan, piti aina saada vielä yksi lisää. Ulkoisesti kaikki oli kunnossa. Pystyin hoitamaan työt, käymään jumpassa ja näkemään ystäviä. Mutta silmäpussit kasvoivat ja mukaan tulivat psykosomaattiset oireet, kuten tuo töissä siivouskomeron edessä hengailu johon viittasin edellisessä entryssäni. Töistä lähtiessäni mietin jo kuinka korkkaan seuraavan boxin.

Viikko sitten aloin ymmärtää, että tähän on tultava loppu. Harkitsin kierteen katkaisemista tylysti lopettamalla kolmannen tuotantokauden kesken. Mutta voimat eivät vielä riittäneet ja Meredithillä ja Dr. Sheperdilläkin oli vaikeaa.

Eilen sitten vedin viimeiset jaksot ja päätin, että nyt se on loppu. Jos neljäs tuotantokausi on olemassa, se katsotaan nätisti televisiosta kerran viikossa. Palaan kohtuukäyttäjäksi.

Edessä on kuukauden rehab Thaimaassa. Rangaistukseksi menneestä kuusta ja pelotteeksi tulevan varalta otan mukaan kirjahyllyyn hienostelumielessä ostetun Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Mikäli menneen kuukauden kaltainen putki vielä toistuu, kovenevat rangaistukset. Jokaista boxia kohtaan yksi venäläisklassikko.

Luulisi DVD-boxien kansien pysyvän kiinni.

Tiedät, että olet katsonut liikaa Greyn anatomiaa kun..

...olet vilpittömästi närkästynyt siitä, että vaikka kuinka seisot työpaikkasi siivouskomeron lähttyvillä, kukaan komea ei kisko sinua sekstaamaan sinne kanssaan.

Vasemman aivopuoliskon toiminta heikennyt entisestään

Tänään on njäh päivä. Siinä mielessä, ettei itsestä saa irti edes kunnon vaahtoamista, vain tuollaisen mitättömän njähin.

Elän yli varojeni, todettakoon. Päätin aloittaa uuden elämän leikkaamalla Visa-kortin kahtia, mutta viime tingassa muistin, että lähden ensi viikolla kuukauden palkaattomalle lomalle Thaimaahan. Jonka jälkeen saan ihan yhtä huonoa palkkaa ja asun ihan yhtä kalliisti kuin nytkin. Ja todennäköisesti syön ulkona ja shopppaan vaatteita ja käyn keskustassa jumppasalilla...Hoi kaikki matikkavälkyt, ratkaisisiko joku tämän yhtälön yhtään positiivisemmaksi?

Uskon vakaasti ongelman johtuvan vasemman aivopuoliskoni synnynnäisestä vajaatoiminnasta, joka estää minua käsittelemästä numeroita millään järkevällä tavalla. (Vrt. Aivojen vasemmalla puolella havaittavissa synnynnäistä vajaatoimintaa, maaliskuu 2007) Onneksi käsitykseni mukaan suomalainen oikeusjärjestelmä tuntee käsitteen "heikkolahjainen" mikäli talouteni suunnassa ei näy muutosta.

Toivon nyt myös hartaasti, että kukaan työpaikaltani ei lue tätä kirjoitusta, ottaen huomioon että olen puljumme taloudenhoitaja, kirjanpitäjä ja sen sellaista.

30-

Vietin viikonloppuna synttäreitä. Taas yksi vuosi lisää. Eräs varsin sujuvasanainen ystäväni on joskus sanonut hyvin, että vanheneminen ei ole ollenkaan kamalaa. Päinvastoin, taas yksi vuosi lisää tätä elämää.

Mä olin synttäripäivänä täysin samaa mieltä ja oli hauskaa olla synttärityttö kun puhelin piippasi kivoja viestejä. Ainut hienoinen ahdistuksen hetki oli, kun tajusin, että se uusi ikä ihan oikeasti oli 27. K-a-k-s-i-k-y-m-m-e-n-t-ä-s-e-i-t-s-e-m-ä-n. Se on jo selkeästi 30- ennemmin kuin 20+. Mutta kiva silti kun tuli täyteen. Elämä on hyvää.

Perjantaina kaikista rakkaimmat ystävät olivat syömässä sekä eräs jota ei oltu nähty vuosiin. Ja oli ihan hirmu kivaa. Mitä siitä, että fondue jähmettyi pannuun tai että keittiössä kärysi hetken kuin pommin jälkeen. Olin myös ajatellut pitäväni hienon puheen joka saisi läsnäolijat kyynelehtimään ja kylmät väreet juoksemaan pitkin vieraiden selkäpiitä. Sen sijaan taisin fondue-taiston jälkeen vinkaista viinilasin takaa "syökää".

Olen viime aikoina miettinyt, että jotain on silti tapahtunut 20 plussan jälkeen. Jotain valintoja on jo tehnyt ja ne ovat kuitenkin lopulta olleet hyviä valintoja. Enää ei tarvitse koko ajan kyseenalaistaa tekemisiään, kun tietää jo jotain itsestään. Mikä on hyväksi ja mikä ei. Aina ei toki mene ihan putkeen kuten vaikkapa uuden vuoden entrystä voi lukea, mutta ainakin suunta on enemmän selvillä.

Hauskaa on myös se, että elämä tuntuu olevan tässä ja nyt eikä aina jossain muualla. On kivaa kun tuntee kuuluvansa sinne missä on, eikä tarvitse koko ajan miettiä minne seuraavaksi. On maailman parhaat ystävät, perhe ja kiva työ. On joku, jossakin ja osa jotain.

Se on hyvä.

Siis voi helvetti tota säätä

Miten tällä voi ihminen asua? Mä oon nähnyt auringon viimeksi kaksi viikkoa sitten. Kettu.

Våra tänker är med Sibbo

Kuuntelen nykyisin aamuisin Radio Extremeä. Musiikki osuu siellä hyvin mun korvaan. On myös helpottavaa kun suuri osa vitseistä menee ohi tajunnan aamuhämärissä, mutta taustalta kuuluu silti turvallista hölinää. Pimeässä Helsingissä on joku muukin kuin minä.

Mikäli olen kuitenkin oikein ymmärtänyt, myös Extremellä aamushow pyörii samaan tapaan kuin millä muullakin tahnsa kanavalla. Pari supliikki-tyyppiä, väännetään vitsejä, puhutaan musiikista ja viihteestä, Andre Wickströmistä sekä pilkataan välillä jota kuta onnetonta.

Tänä aamuna Extreme oli kuitenkin ottanut haltuunsa journalismin jaloimman tehtävän ja noussut puolustamaan yhteiskunnan murjomaa pientä ihmistä! Aamun ohjelma oli nimittäin omistettu Sipoolle, jonka liittämistä Helsinkiin puitiin tänään korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Extremen väki otti homman tosissaan. Haastattelussa oli kunnanvaltuutettuja ja asiaa ruodittiin lähetyksessä perinpohjin. Kahdet uutiset jotka ehdin kuulla käsittelivät Sipoota ykkösuutisenaan.

"Jag fundera bara hur detta kan vara möjligt i en demokratisk stat?" juontaja kysyi pöyristyeenä. Sanos muuta! Onneksi meillä on Extreme, kaikkien sorrettujen äänitorvi. Karmeampaa kohtaloa onkin vaikeampi kuvitella. Syntyä Sipooseen ja päätyä Helsinkiin!

Lähdin liikuttuneena kohti päivän velvollisuuksiani juontajan värisevä ääni korvissani kaikuen "Våra tänker är med Sibbo idag".

Puolustusvoimien pehmeä puoli

Tähän aikaan vuodesta lehdet lähettävät eri tahoille mediatietojaan mainosten toivossa. Tänään sain tiedon mainostusmahdollisuudesta lehdessä joka kertoo olevansa "Kokeileva, koskettava ja kutkuttava".

Enpä olisi ihan heti arvannut että kyseessä on Varusmiesliiton lehti Varusmies. Etenkin kun mainos oli painettu maastokuviolle ja "koskettavan" ja "kutkuttavan" efektiä lisäsi mainoksessa oleva edellisen numeron kansikuva, jossa poseeraa varsin kiukkuisen näköinen nyrkkeilijä juuri valmiina lyömään. Eikun siis varmaankin "koskettamaan" ja "kutkuttamaan".

On se ilmoja pidellyt

Mieltäni on jo pitkään vaivannut se, että olen vilpittömän inspiroitunut säästä. Ongelmalliseksi sosiaalisen kanssakäymisen kannalta asian tekee se, että jokainen tuntee sanonnan "On se ilmoja pidellyt". Kun istuu illallispöydässä hyvän ruuan ja seuran kanssa, bileissä, tai kadulla tuttuja tavatessa löydän itseni aina vaahtoamassa joko siitä että on niin karsea sää (useimmiten) tai jos on hyvä tuuri sirkutan typerän onnellinen hymy naamalla auringosta. Kanssakansalaiset todennäköisesti ajattelevat, että varsin köyhä ulosanti. Että eipä tässä mitään muuta puhuttavaa ole hyvän päivän ja kirvesvarren lisäksi.

Mutta kun sää on kiiiiiinnostavaa! Se tekee vilpittömän kiukkuiseksi ja ainakin tuplasti onnelliseksi, riippuen pilvien asennosta. Sään kanssa on elettävä päivästä toiseen. Koska se tuntuu Helsingissä vuosi vuodelta huonommalta, vaikuttaa se väistämättä tekemisiin. Koko viime kesän odotettiin kesän alkavan. Kesäkuun alusta pari kuukautta eteenpäin urheat helsinkiläiset vetivät toiveikkaana narutopit niskaan ja sandaalit jalkaan kaatosateessa ja aamupakkasissa. Suomenlinnaan mentiin värjöttelemään piknikkorin kanssa sormikkaat kädessä. Se oikea kuuma kesä taisi alkaa siinä heinäkuun 27. päivän tienoilla ja loppui noin heinäkuun 29. päivä. Nyt on sitten syyskuun alusta odotettu talvea, että selvittäisiin hengissä tästä pimeydestä. Se talvi tuli vihdoin 6.1 ja päättyi 10.1. Kokonaiset kolme kokonaista päivää meil ol´hanget nietokset.

Nyt voidaankin sitten aloittaa taas se kesän odottaminen.

Zen ei pidä Vaahtoajasta. Back.

Edellisessä tekstissäni olen julistanut heinäkuun uudeksi tammikuuksi. No, nyt on sitten tammikuu ja ilma on ihan yhtä hyvä kuin puoli vuotta sitten. Tammikuu on uusi heinäkuu.

Satunnainen vaahtoaja on ollut puoli vuotta hiljaa. Syynä ovat lähinnä olleet työkiireet, on kertakaikkiaan hävytöntä että työaikana ei enää ehdi vaahdota yhtään. Syksyn aikana on myös tapahtunut kaikenlaista suurta henk. koht. elämässä, ja päätin jossakin vaiheessa, että minusta tulee itse zen enkä koskaan enää kiroile tai vaahtoa.

Mutta eihän se sitten niin mennytkään. Joulu olikin vähän liian hyvä ollakseen totta. Villasukissa oloa, ei ylensyöntiä, pitkiä kävelyitä, joogaa ja ylemmyydentuntoisia päiväkirjamerkintöjä zenmäisestä luonteenlaadusta. Pullo skumppaa uuden vuoden aattona ja todellinen luonto paljastui. Tuloksena mennyt muisti, musta leuka ja kaverilla katkennut nilkka rymyämisen tuloksena. Surkeaa. Kertakaikkiaan.

Tästä ei oikein voi tehdä muita johtopäätöksiä kuin
a) Humalajuominen on julistettu pannaan ruoskinnan uhalla.
b) Kun kiukuttaa ei ehkä pitäisi aina joogata, vaan ehkäpä vaahdota täällä tai hakata nyrkkeilysäkkiä.

Sitten pitää vaan pitää sormet ristissä, että se zen suostuisi edes vähän hengaamaan sen vaahtoajan kanssa.