Tulevaisuudennäkymiä

Äyh. Ei kannata viettää viikkoa sängyssä sairastaen ja sen jälkeen monen päivän pyhiä, etenkin jos elämä on vähän niin kuin "hold" -asennossa. Viikko sitten oli jännittävää ettei ollut tietoa tulevasta. Että mikäköhän jännä työ, poika, matka tai juttu seuraavaksi tapahtuu. Viikon sairastamisen ja sen jälkeisten sohvalla makaamisen jälkeen olen vakuuttunut, ettei koskaan enää tapahdu yhtään mitään. Ei tule poikaa, matkaa tai juttuja. Päädyn töihin valtion jätepaperiarkistoon, tienaan niin vähän ettei minulla ole varaa matkustella tai käydä ulkona ja siksi erakoidun nopeammin kuin kukaan osaa arvata. Napani pölyttyy ja pikkuhiljaa minulle kasvaa parta.

Oops I did it again...

Ja katsoin Gilmoren tyttöjen 3. tuotantokauden, eli 22 jaksoa 2,5 vuorokaudessa, toisin sanoen 60 tunnissa. Lieventävänä asianhaarana ja venäläisklassikosta vapauttavana tekijänä katsottakoon vakava sairaus jonka kourissa makasin sängyssä suunnilleen nuo 60 tuntia.

Olen aina ollut myös huono ottamaan rangaistuksia vastaan. Greyn anatomiasta rapsahtanut "Saatana sapuu Moskovaan" urakka Thaimassa jäi vähän puolitiehen. Saatana itse asiassa saapui äidin matkalaukussa Helsinkiin kaksi viikkoa ennen minua ja kirjanmerkki taisi jäädä sivulle seitsemän muistuttamaan mistä voin jatkaa. Sitten seuraavalla Thaimaan matkalla.

Tyypillistä...

Tulla kipeäksi juuri silloin kun päätit boikotoida Makuunin vuokra-DVD hinnankortuksia jättämällä edellisen illan rainat vuokraamatta ja samana päivänä kun Hesarin tilaus loppui. TV:stäkin näyttäisi tulevan sellaisia ohjelmia kuin Mäkihypyn maailmancup, viittomakieliset uutiset ja Lehmän vuosi. (Ohjelmatiedot: Osa 5/6 Jaana saa ikävän muistutuksen vapun vietosta.)

Mutta aina on etsittävä positiivisia puolia; vihdoin oiva tilaisuus hoitaa kaikki rästiin jäänyt kattoon tuijottaminen!

Koulutuksen mitta

Tuossa pöydällä se nyt sitten on. Nimittäin todistuspyyntö valmistumisesta. Enää puuttuu sen kiikuttaminen opintotoimistoon ja sitten jään vain odottelemaan todistusta ja kuoharia.

Kun miettii taaksepäin tätä akateemista uraa voisi sen laittaa seuraavasti; Kaikkein vaikeinta oli päästä sisään ja ulos. Välissä ei juurikaan tarvinnut kuin juoda olutta ja vastailla tenteissä sellaisiin kysymyksiin kuin "Miten Ally McBeal kuolisi jos kuolisi?" Ulospääsyssä suinkaan vaikeinta ei ollut gradu. Sen kanssa olin onnekas ja kirjoittelin sitä laten ääressä Berliinin kahviloissa. Tuskaa tuotti lähinnä viimeistely kahdessa viikossa kun sainkin yllättäen töitä. Ja tuosta ennenaikaisesta työllistymisestä johtuen myös gradun arvosanan saaminen oli hivenen tuskallinen kokemus. Läpi meni kuitenkin ja se kai on tärkeintä.

Mutta sen oikean tuskan yliopistolta ulospääsyssä tuotti byrokratia. Kukaan ei ollut koskaan kertonut miten kyseisestä laitoksesta pääsee pois. Opinahjoni nettisivuja ei parhaimmalla tahdollakaan voi kutsua erityisen selkeiksi. Opintokokonaisuuksista merkintöjen hakeminen oli oma shownsa. "Alleviivaa rekisteristä eri väreillä suorittamasi kokonaisuudet." Whaat? Mä kun kuvittelin olevani ainut vuodessa 1975 elävä. Mutta että viestinnän laitoskin?? Lopulta oli sitten vertailtava, ynnäiltävä ja tuherrettava, jotta sai selville täsmäsivätkö kuuden vuoden (okei, seitsemän) opinnot uusiin opintosysteemeihin, pisteisiin ja viikkoihin. Argh. Kohdallani homma vei kolme kuukautta.

Tänä aamuna kun vihdoin kirjoitin tutkintotodistuspyyntöä (kyllä, taas alleviivaten, sormilla laskien ja hiki virraten) meinasi aivokapasiteetti lopullisesti romahtaa. Mutta ehkäpä tässä sitä koulutuksen tasoa mitataankin. Olet saavuttanut akateemisen sivistyksen kun kykenet täyttämään tutkintotodistuspyynnön.

What a wonderful life

Mahtavaa! Olen siirtynyt henkisesti vuodesta 1974 vihdoin 2000-luvulle ja hankkinut digiboxin. Ja aivan mahtavuutta, heti pääsin siirtymään uudelta vuosituhannelta ah, niin ihanalle 90-luvulle, kun Sub näyttää Fredejä alusta. Jihaa! Kaikilla on ihan kamalat vaatteet, vielä kamalammat hiukset ja näin juuri jakson jossa Joey ja Chandler ostavat futispöydän. Eikö se ollutkaan siellä aina??

Parhautta.

Kerro mulle missä sul on rusketusraidat...

Ei yhtikäs missään. YKSI viikko paluusta KUUKAUDEN lomalta Thaimaasta, eikä enää raidan raitaa jäljellä. Paitsi tukassa se yksi värjäysvirhekohta. Kaiken kukkuraksi sitä rusketusta kun pitää hankkia näinä maailmanaikoina henkensä kaupalla taistellen UV-säteilyä ja aurinkoihottumaa vastaan. Kohtuutonta, kertakaikkiaan.

Haluan antaa myös käytännön vinkin kaikille lukijoille, aulis kun olen. Lomalta palaavalle kolleegalle ei kannata ensi sanoinaan sanoa: "Ethän sä oo yhtään ruskea."

Laiskuus on ystäväni, apatia toinen nimeni

Mikähän hitto siinäkin on, että aaaaina, siis ihan joka kerta lomalta palaaminen on ihan yhtä kettua? Ihan vilpittömästi viikko sitten vielä ajattelin että "onpas mukavaa mennä taas töihin ja että elämä palaa uomiinsa." Juuri sellaista lomalla olijan puolihumalaista hourailua parin mai thain jälkeen, sanon minä! "Onpas mukavaa mennä töihin" -fiilistä kesti ehkä noin kolme minuuttia maanantai-aamuna, eli juuri sen verran kun hehkutin työtovereille kuinka upeaa lomalla oli. Sen jälkeen aivot vajosivat jonkinlaiseen sumeuden loppumattomaan tilaan ja aamuisin herätessä olen sitä mieltä, että on aivan turhaa nousta. Olen yrittänyt tehdä kaikkea mikä ei vaadi suurta luovuutta, kuten taloushallintoa. Mutta mun aivoihin suorastaan koski kun yritin muistella mikä on debetin ja kreditin ero. Hmph.

Konsultoimani kanssakansalaiset ovat onneksi diagnosoineet olotilani lomakrapulaksi ja kertoneet, että pahimmillaan se saattaa kestää parisen viikkoakin. Siihen asti laiskuus olkoon ystäväni ja apatia toinen nimeni. Aamen.

Hämmentävää.

Olin tilannut yhden kevään maaliskuun alusta alkavaksi, mutta ikkunasta näyttäisi vahvasti talvelta.