Achtung!

Mielikuvani Saksasta on menneinä vuosina perustunut muutamiin hyvin yleisiin asioihin. Ajatuksissani saksalaiset ovat varsin pedantteja, tehokkaita ja organisoituneita. Sanasta Saksa tulivat mieleen autobahnilla vailla nopeusrajoituksia painavat mustat Mersut ja Bemarit, idylliset Keski-Eurooppalaiset pikkukylät Reinin laaksossa ja Frankfurtin pankit ja lasiset pilvenpiirtäjät. En tosin tiedä onko Frankfurtissa pilvenpiirtäjiä, jostain syystä kuitenkin kuvittelen niin. Ja nämä siis jos nyt kerran elämässä unohdetaan ne nahkahousut, olut & bratwursti sekä komediaa etäisesti muistuttavat dekkarisarjat.

Ensimmäinen visiittini Berliiniin vuonna 2003 alkoi vähän huonoissa merkeissä. Olin koko viikonlopun järkyttävässä vatsataudissa ja oksensin jokaiselle metroasemalle, jonne jalkani asetin. Viime kesänä juttelin työkaverini R:n kanssa Saksasta, olinhan lähdössä Berliiniin syksyksi. R kertoi ehkä yhden karseimmista ruokamyrkytystarinoista, minkä olen ikinä kuullut. Pahoinvointi alkoi Saksasasta Hankoon tulevalla lautalla. R oli matkalla Hangosta suoraan junalla Kajaaniin ja vietti yön junan vessassa oksentaen ennen kuin kontattuaan junasta ulos päätyi Kajaanin keskussairaalaan. Säästän teidät lopuilta yksityiskohdilta. Epäonninen meno jatkui viime syksynä muutettuani Berliiniin. Paikalle päästyäni meni monta viikkoa epämääräisessä huonovointisuudessa ja oksentelussa, joka uusiutui aina silloin tällöin. Pidin asiaa varsin kummallisena, en olisi ollut yllättynyt jos olisin ollut esim. Espanjassa tai toisella mantereella. Mutta että hyvin järjestellyssä Saksassa joka on niin lähellä Suomea?

Tänään aamun Hesaria lukiessa luulen saaneeni vastauksen ihmetykseeni. Uutisen mukaan huomattava osa saksalaisista , 13% ei pese käsiään käytyään vessassa. 26 % ei pese käsiään ennen elintarvikkeiden käsittelyä. Yuk!! Nyt maassa sitten pelätään kaikkien aikojen vatsatautiepidemiaa ja kansaa yritetään valistaa hygieniaan liittyvistä asioista.

Vielä kerran Yuk!

Vaahdot lattialla

Kuten blogista näkyy, on tällä viikolla ollut vaahtoamisrintamalla hiljaista. En oikeastaan tiedä mistä se johtuu.

Tiistaina ystäväni kertoivat lukeneensa juttujani (kiitos ja kumarrus) ja heti välähti, syylliset! "Hmm, nyt kun te luette sitä mulle tulee kauheita paineita enkä saa enää kirjoitettua mitään" väitin pokkana. K katsoi mua aika kieroon "Sä pidät blogia jota ei saa lukea?" Ymmh.

Lähempänä totuutta lienee jonkinlainen henkinen ummetus ja ajatusten yleinen harhailu. Tilaisuutta syyttää toisia omasta laiskuudestaan ja muista epäonnistumisistaan ei tietenkään kannata hukata. Onnistumisprosentti näissä hommissa on omalla kohdallani tosin valitettavan alhainen. Liian fiksuja, pirut.

Torstaina olin jo epätoivoinen. Koko viikko melkein kulunut, eikä tekstin tekstiä tai ajatuksen ajatusta. Epätoivoissani ostin Iltalehden Ilona-liitteen eilisten viilien lomassa. Iltalehti on nimittäin ehkä Suomen ärsyttävin lehti mitä tulee piilosovinismiin ja yleiseen paskanjauhantaan. Saman puljun naisille suunnattu lehti olisi siis takuutavaraa provoisoidakseen minusta häijyjä telaketjufemakko-kommentteja.

Mutta pieleen meni sekin. Vilkuiltuani läpyskää en löytänyt yhtäkään otsikkoa josta vetäisin herneet nenään. "Jennifer Anistonin alamäki alkoi erosta" näytti edes vähän potentiaaliselta. Että on se perkele kun naisen alamäki alkaa aina lehtien mukaan siitä kun mies häipyy. Lueskeltuani juttua olin kyllä periaatteellisesti edelleen samaa mieltä ensireaktioni kanssa, mutta jotenkin turhan laimeasti saadakseni kunnon vaahtoamista aikaan. Sitä paitsi eikö nyt jokaista noin ylipäänsä syö jos kumppani, oli se nyt Brad tai Pertti häipyy toisen paksuhuulisemman matkaan? Huoh. No niin, jos ei juttua tule, niin ei tule.

Mielessä pyörii kai nyt muuta, kuten onko ensi viikolla työpaikkaa vai ei.

Dynastia

Clintonin Hillary ilmoitti viikonloppuna ryhtyvänsä kisaamaan USA:n presidentin pestistä vuoden 2008 vaaleissa. Jee Hillary, go!

Tosin samaan hengenvetoon on jeesusteltava USA:n demokratian tilaa. Oletetaanpa että Hillary voittaa vaalit. Ollaan tilanteessa, jossa demokratian ihmemaassa presidentin virkaa ovat vuodesta 1989 hoitaneet tasan kaksi perhettä. Hillaryn mahdollisen ensimmäisen kauden päättyessä tekisi se 23 vuotta. Hillaryn jatkaessa vielä toisen kauden, hups, ollaankin vuodessa 2016.

27 vuotta Busheja ja Clintoneita, kaksi perhettä jotka edustavat 300 miljoonaa kansalaista. Kehtaavat vielä puhua itsestään demokratian mallimaana. Banaanivaltio sanon minä.

Se pieni ero: suomalais- ja amerikkalaisbloggaaja

" We used to buy each other Prada handbags and charge them to our parents' accounts because it was easier to explain it on a gift"

- Jenkkiläiset kotiäidit ja muotiblogi bagsnobin pitäjät kertovat ystävyytensä alkutaipaleesta Voguessa.

Muistelen omien teinivuosieni vastaavia kokemuksia. Velat kaverille saattoi kuitata ostamalla porukoiden tilille välitunnilla vehnäsämpylän metwurstilla. Ja jos jäi kiinni, niin huutia tuli vaikka olisi kuinka väittänyt makkaraleipää lahjaksi.

Päivän hyvä asia

...on tänään alkanut reportaasikurssi. Vuosien jälkeen joku antaa vinkkejä hyvän jutun kirjoittamiseksi, kertoo missä menee pieleen lauserakenteissa ja pyytää kirjoittamaan aiheesta "Keskusteluja pöytäni kanssa" (Lähde: kurssimoniste). Mahtavaa!

Toinen päivän hyvä asia on uusi hieno kalenteri. Olen nimittäin onnistunut elämään melkein kaksi vuotta ilman oikeaa kalenteria, aika saavutus! 9 kuukautta ilman ajastinta kului Sveitsissä, seuraavana vuonna olisin sellaisen tarvinnut, mutta oli helpompaa elää "mitä mieli ei tiedä sitä sydän ei sure"-viisauden mukaan kuin palata kalenterin käyttöön ja viime syksyn Berliinin keikan ihanassa joutilaisuudessa ei olisi ollut mitään kirjoitettavaa.

Todettuani kaikki edelliset vaihtoehdot nykyisessä elämäntilanteessa mahdottomaksi lähdin kalenteriostoksille. Löysin kirjakaupasta kauniin yksilön johon näin ensimmäisenä yhteisenä päivänä oli kivaa kirjoittaa "Töiden jälkeen yksille Mikon kanssa", "Synttärit, tytöt tulee", "Pojan kanssa syömään", "Repparikurssi", "Loma" (viimeinen on kuvitteellinen).

Kannattaa nyt nauttia tästä ennen kuin suhteemme tärvelevät sellaiset merkinnät kuin "Deadline", "Maksa opintotuki takaisin", "Hammaslääkäri", "Ylitöitä".

Ska vi?

Olen aloittanut pakollisen ruotsinkurssin, joka on jokaisen suomenkielisen yliopistosta valmistuvan suoritettava. Tiukka harmaatukkainen opettaja, läsnäolopakko ja kotitehtävät taannuttavat koko porukan selkeästi takaisin ylästetasolle. Olimme ovelasti keksineet ystäväni kanssa mennä kurssille yhdessä. Ettei tarvitsisi tehdä juuri niitä karseita paritöitä vieraiden ihmisten kanssa. Mikään ei ole vastenmielisempää kielten opiskelussa kuin tentata tuntemattomalta naapurilta ontuvasti "var bor du" ja "vad är din favorit mat?" ja sen jälkeen kun mielenkiintoiset kysymykset on esitetty vaipua vaivautuneeseen hiljaisuuteen muiden vielä tehdessä töitä.

Kaikista pahinta on tehtävien teko pareittain. Argh! Ei sovi päsmäröidä liikaa että toinenkin saa mahdollisuuden miettiä, tai sitten jos ei itse tajua tehtävästä yhteen mitään on noloa antaa toisen suoriutua yksin tai olla vastuussa kaikista vääristä vastauksista. Pahinta on, jos on itse iltapäiväväsynyt ja kahden kysymyksen jälkeen sitä mieltä että voitaisiin muuten olla nyt ihan vaan hiljaa, muttei tietenkään suomalaisella itsetunnolla varustettuna viitsi sanoa sitä. Vieraalle, Härre gud! Toinen tietenkin jatkaa innokaasti huomaamatta että aivotoiminta on paennut jo kauan sitten vastaparista. Nej säger jag och tog en kompis med mig.

Mutta ei auttanut. Tunnille tullessamme tänään hitusen myöhässä laskimme kiireesti takamuksemme ensimmäisille vapaille paikoille. Olin jo ottanut takin pois ja kirjat pöydälle, kun tarrasin kohtalotoveria olkapäästä ja kuiskasin paniikissa "Parit menee väärin näillä paikoilla". Ei auttanut, piti hymyillä teennäisesti, kysyä että naapurilta että "noh, ska vi" kun opettaja sivalsi kerta toisensa jälkeen uudella tehtävällä ja tyytyä kohtaloon.

Mutta oli kieltentunneilta muutakin unohtunut. Kuten sen, että kun tehtävät on ensin vaivautuneesti väännetty pareittain seuraa silmukan kiristys; opettaja kysyy järjestyksessä oikeat vastaukset. Siinä me aikuiset ihmiset laskimme paniikissa monesko kysymys osuu kohdalle ja täytimme kuumeisesti juuri sitä kohtaa. Viis muista vastuksista, kunhan ei tarvitse julkisesti hävetä. Sanomalla vaikkapa "Vi ska bara grillarna makkarna här."

Tätä riemua onkin tiedossa sitten maaliskuulle saakka. Hurrah och heja!

Ps. Eräs norjalainen tuttuni kysyi kerran mitä me suomalaiset sanomme kun huudamme "Heja!" vaikkapa kannustaessamme joukkuetta urheilussa. "Me suomalaiset emme taida käyttää noin riemukkaita ilmaisuja," mumisin. Jätin sentään kertomatta, että "vittu kovempaa" tuli mieleen lähimpänä synonyyminä.

Päivän kysymykset

1) Mitä tekisi elämällään?
2) Kuinka reilu parikyppinen Riikka Pulkkinen on onnistunut kuvaamaan eri ikäisiä ihmisiä niin hienosti kirjassa "Raja"?
3) Miksi en löydä hyvännäköisiä kenkiä?
4) Miten ihmiset jaksavat kulkea töihin Helsinkiin jostain kaukaa?
5) Voiko valita väärin ja päätyä kitkeräksi roskakuskiksi?
6) Mitä pitäisi harrastaa?
7) Miksi täällä ei koskaan paista aurinko?
8) Kuinka ihmiset pysyvät järjissään tammikuussa?
9) Pitääkö 26-vuotissynttäreitä juhlia?
10) Pitäisikö jatkaa töitä?

PS. Miksi en osaa laulaa?

Eka kerta

Viimeisen puolentoista vuoden aikana on ystäväpiirissä ollut paljon ekoja kertoja. Ensimmäinen vauva, ensimmäinen omistusasunto, ensimmäinen vakituinen työpaikka, ensimmäinen vanhemman menetys, ensimmäiset häät ja jopa ensimmäinen avioerokin. Tuntuu että niistä toisenlaisista ekoista kerroista, eli teini-iän ekoista hiprakoista, seurusteluista, sauhuista, kotoa ja yhteenmuuttamisista on vasta vähän aikaa. Tai itse asiassa aika kauan, se aika vaan on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Ja mun hampaat kalisee noiden aikuisten ekojen kertojen edessä ihan toiseen tapaan kuin vuonna -94 Herusten kioskilla kun joku tarjosi lonkeroa.

Kalisemista edisti lähestyvä synymäpäivä sekä poikaystävän esittämä kysymys; "Milloin me otetaan asuntolainaa?" "Nnngh. Ei meillä ole rahaa sanoin." "Säästetään." "Mitäs jos säästettäisiinkin siihen Trans-Siperian junaan?" mä ehdotin. Itse asiassa näin jo samalla itseni sieluni silmin rinkka selässä jossain travelleri-hostellissa Mongoliassa. Jau. Pitäisiköhän ottaa rastat?

Epämääräinen mini-kriiseily jatkui aamulla metrossa. Huomasin vilkuilevani noin lukioikäistä pojankloppia jolla roikkui rengas sieraimista ihan vain saadakseni selville saisinko yhtään katsetta takaisin. Todistaisi että tässä ollaan vielä nuoria ja vetäviä. En onnistunut saamaan aikaan näkyviä tuloksia. Siirsin ajatukseni takaisin Trans-Siperian junaan, rastoihin ja sen sellaiseen.

Sitten sattui jotain hassua. Toimistoomme tuotiin uusia huonekaluja ja yksi firman pipopäisistä kundeista näytti hämärästi tutulta. Mä tajusin että se oli mun vanha sokkotreffi menneiltä vuosilta. Mahtavaa! Elävä todiste kreivin aikaan siitä että olin ehkä ollut (ainakin olevinani) villi ja vapaa, höntyillyt kaupungilla sekä tapaillut pipopäitä. Haa. vaihdettiin pari sanaa ihan ystävällisessä hengessä ja istuin tyytyväisenä takaisin tuoliini. Onneksi pipopäät olivat jo ennättäneet lähteä, kun muistini alkoi ladella minulle muutakin kyseisestä hepusta. Kuten sen, että kyseiset sokkotreffit olivat katastrofi. Juuri sellaiset klassisen vaivaantuneet joilloin ei keksi mitään sanottavaa. Ja että törmäsin häiskään toistekin kaupungilla kesäyönä jatkojen jatkoilla, jossa olin olevinani todella fiksu ja filmaattinen todistellakseni mitä tyyppi menetti mönkään menneillä treffeillä. Aamulla oli järkyttävä krapula ja korvat punaisena jutuista joilla olin noin kello kuusi aamulla briljeerannut. Urgh.

Aloin pikkuhiljaa palailla todellisuuteen, johon tänä perjantaina kuuluu lenkki raskaana olevan ystävän kanssa, huomenna ystäville ja niiden puolikkaille syötettävän aterian suunnittelu sekä pojan kainalossa köllöttely meidän (vuokra!)kodissa. Keski-ikäistä? Varmaan. Mutta ah, aika kivaa.

Mun hampaat kalisee edelleenkin ihan yhtä paljon noista ekoista kerroista joista koko juttu alkoi, mutta kai tämä on jo ainakin alku. Tai jos ottaisi sitten joskus sitä asuntolainaa niin paljon että sillä rahalla pääsisi Siperiaankin?

Tiikerin raidat

Lähipiirini tietää minut varsin laiskaksi ja työtä vieroksuvaksi yksilöksi. Jo yläasteen aikaisessa kesätyössä jäätelökioskissa tunsin itseni hyvin rasittuneeksi ja raskautetuksi. Opiskelujen ohella tehdyissä siisteissä sisäduuneissakin on aina niin kiireistä ja stressaavaa. Jo vuosia olen harkinnut opettajan uraa ihan vain kesälomien vuoksi.

Ilmeisesti laiska olemukseni on kuitenkin alkanut alistua vääjämättömän edessä, töitä on tehtävä jos aikoo asua Kruununhaassa ja ostella sellaisia vaatteita joista ärsyttävä Ebba von Sydow kertoo blogissaan. Isoveljeni huomauttaisi tähän kohtaan todennäköisesti jotakin myös opintolainojen takaisinmaksusta. Joka tapauksessa, olen täysin tapojeni vastaisesti viime aikoina huomannut työnteosta koituvan erinäisiä myönteisiä asioita psyykelleni!

Viime perjantaina ensimmäisen työviikon jälkeen ei mikään olisi voinut olla parempaa kuin hakea pizzaa ja DVD, maata lökiksissä lattialla ja tuntea niiiin ansainneensa sen. Torkkua melkein ja raahautua onnellisena sänkyyn tietäen, että kukaan ei herätä aamulla. Ja sitten herätä seuraavana aamuna, kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Juoda kahvia aamutakissa ja lukea Hesaria. Hah, vapaapäivä. Tai kun tänään ylitöiden jälkeen kävelin keskustaan, päätin ansaitsevani Engelin jumalaisen vuohenjuustosalaatin (okei, lämpimät ruuat menivät yli budjetin), jota söin hiljaisessa nurkkauksessa kynttilän valossa lehtiä lukien. Ihanaa, ei tarvitse puhua kenellekään! Ja tarjoilijapoika oli ehkä maailman ystävällisin. Helsingissä. Tammikuussa. Käsittämätöntä!

Kun tuota listaa katsoo, ei se itse asiassa näytä kovin kummoiselta. Mutta siinä se juju piileekiin. Ilman aamuista kellonsoittoa, paria ylityötuntia ja perjantain odotusta ei olo olisi noista jutuista varmaankaan niin tajuntaa räjäyttävä.

Tästä on nyt otettava kaikki irti, todennäköisesti ensi viikolla olen jo unohtanut moisen hapatuksen. Tiikeri, raidat ja niin edespäin.

Se tyylistä

Olen salaa joskus nyrpistellyt nenääni Helsingissä tuulitakeille ja linttaan astutuille saapikkaille. Niin, ja kenkävalikoimalle yleisesti, eihän täältä mitään löydy! Kunhan saan aikuisten oikean työn sipsuttelen pitkin katuja vain toinen toistaan upeammissa kengissä joita säilytän kotona kenkälaatikoissa niinkuin sinkkiksen Carrie.

Hmpf. Väärin meni. Arjen taas alettua olen minäkin nimittäin liittynyt niihin, jotka tammikuun aamun pimeydessä ja vesisateessa rahjustavat töihin. Kellon soidessa on pilkkopimeää, ja se piru soi kun on vielä aivan taju kankaalla (todellakin, männä aamuna näin unia ruutanoista. Miksi ihmeessä??)

Kuuma suihku, appelsiinit ja omatekoinen mehu saavat jotenkuten tajunnan käyntiin. Hop, takki niskaan, mokkaiset korkkarisaappaat jalkaan, ulos ja läts. Kolmen askelen ja puolen tunnin valveilla olon jälkeen päivä pilattu. Diagnoosi: märät räpylät. Sinnikkäästi on kuitenkin jatkettava, ettei kellokortti menisi miinukselle ja minua laitettaisi toimiston nurkkaan häpeämään. Noin viiden askelen jälkeen märät räpylät alkavat sitten koskea. Diagnoosi: liian korkeat korot märissä kengissä. Ei hyvä. Päivä tuplasti pilalla. Pure hampaat vaan yhteen, kauneudesta on kärsittävä!

Tätä hetken aikaa aamuhämärissä harrastettuani minulle valkeni jotain. Helsingissä kärsitään talviaamuisin jo muutenkin sen verran, ettei ole ihme että piikkikorkojen esiintyminen rajoittuu maantieteellisesti jonnekin Pariisin korkeuksille. Pariisilaisilla kun on varmaan tammikuussakin sen verran enemmän la joie de vivreä verrattuna meidän la merdeen, että siihen kyllä mahtuu yksi korkkarituska aamuisin.

Tämän suuren oivalluksen jälkeen olen kiskonut aamulla villasukat, lenkkarit ja säärystimet jalkaan, piiloutunut pipon alle ja hihkunut onnesta paikasta A paikkaan B siirryttyäni kun jalat ovat kuivat, päkiöihin ei satu ja olen taas kerran selättänäyt pimeän, tuulisen ja sateisen kaupungin.

Mutta niissä lenkkareissa on kyllä kukkasia.