Nerokasta

Olen vihdoin löytänyt radiokanavan joka miellyttää. Hurraa! Radio Helsinki on tuo löytö, aiemmin se ei jostain syystä kuulunut luonani.

Joka tapauksessa, aamulähetyksessä kerrottiin mainio idea Ruotsista. Ovat päättäneet Tukholmassa sijoittaa kirjastoja sinne, missä ihmiset liikkuvat, eli metroasemille. Nerokasta!
Oma kirjastossa käyminen on jatkuvasti vastatuulessa ihan vain siksi, että en ikinä ehdi viedä kirjoja takaisin ajoissa. Laiskuutta ja saamattomuutta? Ehdottomasti, mutta minkäs luonteelleen tekee.

Minäkin haluan Kaisaniemen metroasemalle kirjaston. Kiitos.

Oj Håkan <3

Olen pyrkinyt välttämään kiroilua blogissani mutta tänään oli vitutus. Nimittäin deittailuvitutus. Tiedättehän, sellainen mikä iskee kun jossain vaiheessa tuntuu että kaikissa tapaamissasi miehissä on jotain vikaa (itsessähän ei siis koskaan).

Joku on liian kaukana, toinen liian fiini, kolmas ei vain sytytä, neljännen kanssa ei voi olla rutuinen, viides on puhdas pelaajaaja, kuudes jo aiemmin hankalaksi todettu...Jossain vaiheessa sitten koko homma vain rupeaa tökkimään todella paljon ja tulee, kuten sanottu, vitutus.

Päätin todistaa, että olen itsenäinen nainen ja kykenen täydellisesti kuluttamaan aikaani huudattamalla Musea ja näyttäessäni itselleni, että olen lahjakas ja luova taikomalla UFF:ilta löydetystä mekonhirvityksestä Carrie Bradshaw -henkisen takin lauantain häihin. Ja höpö höpö, väärinpä luulin. Tai no, luova saatoinkin olla kuvitellessani että rytkystä saisi jotain muuta kuin hermoromahduksen ja ompelukoneen langat solmuun. Saksiessani ryysyä roskikseen totesin, että vitutus ei ainakaan ollut kadonnut, päinvastoin.

Päätin helpottaa oloani lähtemällä kävelylle vesisateeseen. Sopi olotilaan. Kävellessäni kohti Kauppatoria huomasin että Gothenburg-laivan vieressä näytti olevan lava ja siellä keikka alkamassa. Lähemmäksi päästyäni totesin, että lavalla oli ruotsalaisbändi ja kaksi minuuttia myöhemmin huono tuuli oli mennyttä. Pfiuf, kadonnut tuhkana tuuleen.

Ei aavistustakaan mikä bändi oli kyseessä, mutta ne oli vaan niiiiiiiin ihania! Sillä tavalla miten vain ruotsalaiset varmaankin voi olla. Energisiä, positiviisia ja lauloi biisejä joista vaan tuli hyvä mieli ilman että se on yhtään kornia. Rakastan maatani, vannon sen. Valitettavasti meillä ei vain koskaan tehtäisi sellaista musaa. Mutta saahan sitä sitten tarpeeseen naapurista.

Paljastui Håkan Hellströmiksi keikkajulisteesta. Oij Håkan, jag är älskad. Niinhän ne sanoo; se tulee silloin kuin vähiten odottaisi.

Rintsikat tulessa (ei kylläkään ne uudet Calvin Kleinit)

Olenpas ollutkin kovasti vaahtoamatta. Ei varmaankaan siksi ettei vaahdottavaa olisi, vaan siksi, että vaahtoaja on ollut kovin juoksujalalla viimeisen kuukauden. Myös uusi työpaikka on haitannut kovastikin sosiaalista elämää messengerissä, Facebookissa roikkumista ja blogin kirjoittamista. Hävytöntä kertakaikkiaan.

Olen tämän vuoden aikana nähnyt hämmentävän paljon lastenelokuvia, syystä x ja z. Viimeisin niistä oli nimeltään Horton, joka kertoi "sympaattisesta elefantista joka löytää pölyhiukkasesta elämää". Pätkä oli itse asiassa aika hauska. Ainoa ongelma oli että monen feministin ajelemattomat karvat nousisivat kyllä pystyyn Hortonia katsoessa. Miksi?

No siksi, että kaikki mitään olevat otukset filmissä olivat miespuolisia. Tai oli toki naispuolisiakin. Pölyhiukkasen pormestarilla oli 96 tytärtä ja 1 poika. Kappas kummaa, yksi filmin teemoista oli pormestarin ongelma siitä, että se ainut poika ei halunnut pormestariksi aikuisena ja isän piti miettiä miten kääntää pojan pää. Miksi hitossa kukaan niistä 96 tytöstä kelvannut?! Kaupungin tapahtumia puolestaan ruodittiin valtuustossa, jossa valtuutettuina oli vain vanhoja ukonkäppänöitä, ei tietenkään yhtään naispuolista joukossa. Kun sitten tuli se kohta tarinasta, jossa koko kaupunki on vaarassa tuhoutua, intoutuu se ainut poika tietenkin ja pelastaa pölyhiukkasmaailman. Sanomattakin on selvää, ettei edelleenkään 96 tytön joukosta löydy yhtäkään joka olisi osannut asian eteen laittaa tikkua ristiin.

Tarinassa oli toki pahiksiakin. Toinen ilkeä kenguruakka, joka haluaa tuhota pölyhiukkasen ja sen mukana kaupungin. Keski-ikäinen, selkeästi yksinhuoltajakenguru, katkeroitunut ja ahdasmielinen. Kenguru käy palkkaamassa häijyn korppikotkan hoitamaan tuhoamisoperaation. Korppikotkan nimi on tietenkin Vlad, joka puhuu vahvalla venäläiskorostuksella.

Ja samanlaisia esimerkkejä on lasten ja aikuistenkin DVD-hylly täynnä. Tavallinen esitystapa on, että pojat ovat aktiivisia ja kykeneväisiä, tytöt syrjässä ja passiivisia, ulkomaalaiset rikollisia. Etenkin tuo ulkkarit rikollisen rooleissa -homma paistaa jenkkileffoista. Jos rosvo ei ole arabi tai venäläinen, ainakin sillä on brittikorostus.

Joku voi väittää näitä pikkumaisuuksiksi ja ehkä sitten sellaisia ovatkin. Pelottavaa niissä vain on se, että tällaisia esitystapoja pidetään aivan normaaleina. Ja kun jostakin asiasta tulee normaalia, sitä on vaikeaa kyseenalaistaa, vaikka asialla ei olisi mitään tekemistä normaaliuden kanssa.