Olen pyrkinyt välttämään kiroilua blogissani mutta tänään oli vitutus. Nimittäin deittailuvitutus. Tiedättehän, sellainen mikä iskee kun jossain vaiheessa tuntuu että kaikissa tapaamissasi miehissä on jotain vikaa (itsessähän ei siis koskaan).
Joku on liian kaukana, toinen liian fiini, kolmas ei vain sytytä, neljännen kanssa ei voi olla rutuinen, viides on puhdas pelaajaaja, kuudes jo aiemmin hankalaksi todettu...Jossain vaiheessa sitten koko homma vain rupeaa tökkimään todella paljon ja tulee, kuten sanottu, vitutus.
Päätin todistaa, että olen itsenäinen nainen ja kykenen täydellisesti kuluttamaan aikaani huudattamalla Musea ja näyttäessäni itselleni, että olen lahjakas ja luova taikomalla UFF:ilta löydetystä mekonhirvityksestä Carrie Bradshaw -henkisen takin lauantain häihin. Ja höpö höpö, väärinpä luulin. Tai no, luova saatoinkin olla kuvitellessani että rytkystä saisi jotain muuta kuin hermoromahduksen ja ompelukoneen langat solmuun. Saksiessani ryysyä roskikseen totesin, että vitutus ei ainakaan ollut kadonnut, päinvastoin.
Päätin helpottaa oloani lähtemällä kävelylle vesisateeseen. Sopi olotilaan. Kävellessäni kohti Kauppatoria huomasin että Gothenburg-laivan vieressä näytti olevan lava ja siellä keikka alkamassa. Lähemmäksi päästyäni totesin, että lavalla oli ruotsalaisbändi ja kaksi minuuttia myöhemmin huono tuuli oli mennyttä. Pfiuf, kadonnut tuhkana tuuleen.
Ei aavistustakaan mikä bändi oli kyseessä, mutta ne oli vaan niiiiiiiin ihania! Sillä tavalla miten vain ruotsalaiset varmaankin voi olla. Energisiä, positiviisia ja lauloi biisejä joista vaan tuli hyvä mieli ilman että se on yhtään kornia. Rakastan maatani, vannon sen. Valitettavasti meillä ei vain koskaan tehtäisi sellaista musaa. Mutta saahan sitä sitten tarpeeseen naapurista.
Paljastui Håkan Hellströmiksi keikkajulisteesta. Oij Håkan, jag är älskad. Niinhän ne sanoo; se tulee silloin kuin vähiten odottaisi.
No comments:
Post a Comment