Suomalaisesta taide-elämästä

Olen aina miettinyt miksi ihmeessä täällä pohjolan perukoilla jo valmiiksi itsemurhaista kansaa lannistetaan vielä entisestään kulttuurielämällämme. Mistään muualta ei löydy niin ankeita lauluja, elokuvia tai runoja kuin Suomesta. Kuvaavaa on, että kaveriporukan kanssa metsässä notskin ja punkun äärellä istuessamme emme keksineet yhtäkään hilpeää suomalaista laulua laulettavaksi. Tai joo, mä ehdotin Suurlähettiläiden "Kun tänään lähden", mutta se tyrmättiin yksimielisesti. Hmph.

Kaiken kaikkiaan mentaliteetti tuntuu olevan se, että vakavasti otettava taiteilija voi sanoa jotakin vain tuntuvan mollisoinnun, räkäposkella elämisen ja melankolian ylistyksen kautta. Kaikki mistä voi tulla hitusenkin hyvä mieli on suoraan saatanasta.

Jotenkin tulee vain sellainen fiilis, että sietäisi olla vähän kiitollisempi. Siis myönnän kyllä, että onhan tämä maa surullisia tarinoita pullollaan, kirvestä, perhettä ja sen sellaista. Mutta samalla täällä eletään maailman mittakaavassa aika hyvin ja asiat toimii. Meillä on puhdasta vettä, ruokaa, koulutusta ja ainakin jotenkin toimiva hyvinvointivaltio. Ihmisillä on mahdollisuudet elää hyvää ja tyydyttävää elämää, tai ainakin yrittää. Ja silti vaan "ruikuti ruikuti ranteet auki ja viinaa nyt juon, tähdet tähdet."

Olen ajatellut, että ehkä asiat alkaisivat pikkuhiljaa muuttua, kun tuosta talvisodastakin on nyt kulunut vaivaiset 62 vuotta. Mutta turhaa taitaa olla toivo. Vai mitä sanotte uuden ohjaajalupauksen Aleksi Salmenperän valmisteilla olevasta rainasta josta nuori virtuoosi kertoo näin: "Elokuva kertoo miehestä joka jää työttömäksi betonitehtaalta ja rupeaa prostituoiduksi salaa perheeltään."

Tsiisus. Juuri tätä tänne Euroopan pimeään peräloukkoon kaivattiinkin!