Ruotsiroikkuja

Blogin kirjoittaminen on hankalaa, jos elämässä sattuu olemaan meneillään mitään sellaista, mikä vaatii edes hitusen ajatustyötä. Edellisessä työpaikassani, jossa muun muassa rekisteröin kuolleiden yhteystietoja kahdeksan tuntia päivässä, saatoin ohessa pohtia esimerkiksi suhdettani korkokenkiin, iloita mahdollisista keskusteluista pöytäni kanssa, sekä jaaritella kalenterin ostamisesta.

Kävi kuitenkin niin iloisesti, että sain hakemani uuden työn, jonka olen aloittanut tänään. Uuden työn ja kuolleiden yhteystietojen rekisteröinnin välissä paahdoin gradua kaksi viikkoa. Ja tadaa, eilen illalla tekele oli valmis! Sairaan tylsä gradu jota en itsekään lukisi jos ei olisi pakko, mutta eikös se ole vähän homman henki? Siitä huolimatta olen vilpittömän ylpeä ja iloinen siitä, että olen saanut aikaan 78 sivua tekstiä. Vaikuttaa siltä ettei minusta tulekaan N:n vuoden opiskelijaa. Tai ainakaan siis yhtä niistä, joilla gradu roikkuu.

Sen sijaan minusta taitaa tulla ruotsiroikkuja. Alun pikkuriikkinenkin innostus pakolliseen ruotsin kurssiin on kaikonnut ja koen suurta katumusta siitä, etten tehnyt mokomaa joskus aikojen alussa. Uusi työ on megamegamegakiinnostaavaa ja ajatus ruotsintunneista keskellä päivää ärsyttää. Eikä uusi homma sentään ole ihan niin kiinnostavaa, että tekisi mieli istua illatkin toimistolla. Tämä on kuitenkin vääjäämätön seuraus, kun ruotsin kursseilla on oltava iltapäivisin. Toinen vaihtoehto on jäädä sitten ruotsiroikkujaksi ja selvittää kolmevitosena työhaastattelussa, että opiskelijastatukseni johtuu kyvyttömyydestäni parityöskentelyyn ruotsin tunneilla.

Eikö elämä olekin kertakaikkiaan vaikeaa joskus? Tai jos ei elämä, niin ainakin ruotsinkielisen referaatin tekeminen suomenkielisestä artikkelista "Suomessa tulee ottaa käyttöön veroja, jotka ohjaavat tuotantoa ja kulutusta ympäristön kannalta suotuisampaan suuntaan."


Siis oikeasti. Fan.